Lehdinkäinen #1, 2001

Pääkirjoitus

Tervehdys!

Vuosi vaihtui ja pajunkissatkin alkavat kohtapuolin ilmestyä. Lehdinkäinenkin valmistui ja on nyt täällä ihmisten ilona. Olemme saaneet tähän lehteen materiaalia myös maahinkaisten ulkopuolelta ja lieviä lupauksia uusista jäsenistä. Ottakaamme heidät halauksin vastaan.

Niin onhan se kerrassaan hienoa , että saimme jälleen toimituksen kokoon lehteä väsäämään.

Olen ensimmäistä kertaa eläessäni tekemässä lehteä päätoimittajan ominaisuudessa ja olihan se sen verran mukavaa , että voisihan sitä toisenkin lehden vielä väsätä. Materiaalia on tuli paljon ja lupaus lehden jatkuvuudesta on olemassa. Kiitokset kaikille tuotoksiaan meille antaneille ihmisille

Iloista lopputalvea ja hyvää tulevaa kevättä lukijoille toivottaa

Puheenjohtajan tervehdys

Uusi vuosituhat on pyörähtänyt käyntiin ja sen myötä Lehdinkäinen tiputtaa jälleen lehtiään maahinkaisten iloksi. Tähän yhteiseen iloon yhtyy myöskin puheenjohtaja, joka haluaisi toivottaa kaikille vahoille, uusille ja tuleville jäsenille lukuiloa Lehdinkäisen parissa.

Puheenjohtajan tervehdys
Pääkirjoitus
Maahinkaisen hallitus 2000-2001
Novelli: "Talvinen taival"
Hupullisen viitan valmistus noin niin kuin periaatteessa
Totuus kejjusista
Novelli: "Jääkiteitä"
Maukan herkkunurkka
Noitakäsitys keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa
Raportti "Sinivuorten taa" -tonttularpista
Sarjakuva: "Miksi?"

2
2
4
5
6
8
11
12
14
19
20

Mikko Tähkänen, puheenjohtaja

Maahinkaisen ensimmäinen ja ainoa puheenjohtaja, joskus äijäksikin tituleerattu. Mikko on aktiivi monellakin saralla. Monen sortin strategiapelit, roolipelikampanjat ja näytelmäroolipelit ovat vakio-ohjelmistoa niin organisointi, kuin pelaajapuolellakin. Mikko ja tiedotusvastaavan vakanssia hoitava Joonas ovat olleet mukana järjestämässä kaikkia Maahinkaisen näytelmärooolipelejä.

Inka Tuomaala, sihteeri

Vaikka Maahinkainen on onnistuneen tasa-arvoinen yhteisö, pilkistävät perinteiset sukupuoliroolit silti pintaan. Vai löytyneekö syy Inkan sihteeriyteen siitä, että hän on hallituksen jäsenistä ainoa (näppäimistöttä) kirjoitustaitoinen. Sitkeääkin sitkeämmät huhut väittävät hänen olevan basisti.

Joonas Kekkonen, tiedotusvastaava

Joonas on yksi kolmesta Maahinkaisen alullepanijasta ja ehkä jossain määrin pääsyyllinen seuran syntyyn. Viime Ropeconin bofferiturnauksessa hän niitti mainetta ja kunniaa pokkaamalla ensipalkinnon. Mestaribofferoijan hallitusleiviskäksi on langennut Maahinkaisen virallisena julkisivuna toimiminen. Sujuvasanaisena miehenä Joonas on aina elementissään päästessään tarinoimaan.

Tero Tilus, rahastonhoitaja

Virallinen välistävetäjä (äännetään: 'kirstunvartija') on myös Maahinkaisen epävirallinen, mutta usein sitäkin työllistetympi mikrotukihenkilö. Viimeaikoina Tero on onnistuneesti laiminlyönyt sekä miekkailu- että tanssiharjoitukset keskittyen omimmalle alalleen, eli tietojärjestelmiin.

Pasi Moilanen

Hallitukseen on eksynyt myös tämä Kainuun koljatti (Joonaskin on melkein yhtä suuri ja sukunsa samalta suunnalta).

Petri Valkama

Maahinkaistulokas, jonka kuva ei ehtinyt ajoissa toimitukselle. Hänen maahinkaisvaikuttajan on väitetty muunmuassa vetävän roolipelejä ja käyvän Maahinkaisen tanssitreeneissä. Uskokoon ken tahtoo.

Nyt on kaikkien aika oppia tekemään itse viitta.

Hankalinta vaatteen tekemisessä on aloittaminen ja se, että uskaltaa suunnitella, luoda ja soveltaa oman päänsä varassa mitä mieleen juolahtaa. Haluankin nyt kannustaa teitä uskaltamaan tehdä itse. Nämä ohjeet ovat vain pohja viitan valmistukseen. Niistä siis voi ja pitää soveltaa itse omaan tarpeeseen.

Viitta

Apuna aloittaessa voi käyttää esim. paidan kaavaa. Hyvä lähtökohta on kaava jonka kaula-aukko eli pääntie on hyvin istuva (siis reuna on kiinni kaulan juuressa). Paidan kaavasta on helppo mitata pääntie mahdollisimman sopivaksi ja muokata se haluttaessa huppua tai esim. kaulusta varten sekä saada olkalinjasta sopiva (kuva 1).

Kaavoja löytyy käsityölehdistä esim. kirjastoista.

Poista pääntieltä tarvittava mitta väljyydeksi. Esim. 2 - 5cm tai vähemmän jotta päällesi mahtuisi muutakin kuin viitta (kuva 2).

Päätä, kuinka loivan tai suoran viitan linjasta haluat (kuva 3). Mahdollisuuksien määrä on rajaton.

Mittaa kuinka pitkän viitasta haluat

Muista varata keskelle eteen ja helmaan kääntö varat. Keskelle eteen nk. napituslistaan 4 - 6 cm ja helmaan 2 - 6 cm

Muista ottaa mitat vartalolla juuri siitä kohtaa, johon tuo mitta kaavassa tulee ja sama toisin päin.

Aloita piirtäminen apukehikosta. tarkista että yhteen ommeltavista kohdista pituudet on molemmin puolin samat.

Huppu

Huppua varten ota seuraavat mitat (katso mitto-

jen selitykset kuvista 4 ja 5)

• PP pään pituus
• PL päänleveys
• HP hupun pituus
• HL hupun leveys
• HK hupun korkeus

Mikäli et tee viittaan vuorta tarvitset siihen nk. alavaran:

Mittaa 4 - 6cm mittainen kaitaleet pääntien ympäri. etu- ja takakappaleen puolelle.

Ompelu

Ompele saumat suoralla ompeleella kahdella tikillä. Saumavarat 1cm. rispautuvassa kankaassa 1.5cm. Muista siksakata mikäli et tee vuorta, tai jos kangas rispaantuu helposti.

1. Ompele huppu kokoon

2. Ompele huppu kiinni viitan ja alavaran väliin

3. Käännä ja päärmää hupun reuna sekä napitus lista

Totuus kejjusista

Suomalainen keijukaistutkimus on viime aikoina ollut kovin heikoissa kantimissa - aihetta käsittelevä kirjallisuus on kovin vanhaa ja runsaasti epätarkkuuksia ja ennakkoluuloja sisältävää. Marjut Hjeltin kirjoittama ja Jaana Aallon kuvittama Keijukaiset on tästä lähtökohdasta tarkasteltuna luultavasti tämän hetken pätevin suomalaisin keijukaisteos. Suomalainen keijukaisperinneaineisto on valitettavasti kovin puutteellista, mikä tuskin voi johtua muusta kuin kerääjien ennakkoasenteista ja intresseistä. Tästä johtuen on Hjelt pystynyt käyttämään apunaan vain muutamaa suomalaista tutkimusta. Kuitenkin hän on onnistunut esittelemään tarkasti kaikkiaan yhdeksän puhtaasti suomalaista keijutyyppiä. Nähtävästi tiedot niistä perustuvat pitkälti hänen omiin havaintoihinsa. Mielenkiintoisen vertailukohdan tuo hänen esittämänsä irlantilainen keijusto josta löytyy seitsemää erilaista lajia.

Keijukaislajien esittelyn lisäksi kirja selvittää keijujen historiaa, kulttuuria ja elämäntapaa monelta näkökannalta. Nopeasti käydään läpi keijujen esihistorialliset juuret ja käsitellään keijujen asutushistoriaa, mikä onkin tarpeen sillä useimmat taitavat vielä nykyäänkin elää siinä luulossa että keijukaisia olisi aina ollut Suomessakin. Todellisuudessa kuitenkin mm. hittusasutus on täällä vain n. 400 vuotta vanhaa ja hörviäisetkin vain muutamia satoja vuosia näitä vanhempia. Myös keijujen myyttistä alkuperää käsitellään esittelemällä sellaisia vaihtoehtoisia näkemyksiä niiden alkuperäisestä olemuksesta kuten Eevan Jumalalta piilottamat lapset, langenneet enkelit tai muinainen, näkymättömäksi hävinnyt soturikansa. Monet kysymykset jäävät vielä tältäkin alalta avoimiksi, lisää tutkimusta selvästi vielä kaivattaisiin.

Keijukaisten kulttuurikatsaukset on sijoitettu niihin liittyvien keijukaisista kertovien tarinoi-

den yhteyteen. Yhteensä tarinoita on yli parikymmentä, ja ne vuorottelevat sujuvasti keijujen elämän kuvauksen kanssa. Osa tarinoista on vanhoja, ilmeisesti irlantilaisia kansansatuja, toiset taas ovat uudempia kertomuksia, muutamat aivan viime vuosilta. Hjelt on kuitenkin pystynyt pitämään tyylin kiitettävän yhtenäisenä ja vaikka kertomukset sinänsä liikuttavatkin hieman eri tasoilla, eivät ne ole häiritsevästi erityylisiä. Itse asiassa monet viimeaikaisimmista keijukohtaamisista muistuttavat monella tapaa satojen vuosien takaa säilyneitä kertomuksia ja kuten tositarinat valitettavan usein, nämäkin tapaavat päättyä useimmiten onnettomasti.

Tämän jälkeen siirrytään varsinaiseen keijukaiskulttuuriin. Käsitellään mm. keijujen suhdetta aikaan, ja sellaisia keskeisiä tapoja kuten häitä ja hautajaisia eikä keijujen arkeakaan unohdeta. Tämän lisäksi valaistaan keijukaiskalenterin toimintaa ja kerrotaan keijuille tärkeistä päivistä ja vuorokaudenajoista. Erityisen huomionarvoinen on keijukaishoroskooppi, jonka ainakin omalta osaltani voisi sanoa toimivan ainakin paremmin kuin nämä meikäläiset vastaavat: tyypillisenä männinkäisenä olen itse esimerkiksi mielestäni ihan tarpeeksi viisas, rakastan salaisuuksia ja pidän puolukoista.

Hjelt esittelee myös joukon enemmän tai vähemmän hyödyllisiä ja käyttökelpoisia konsteja joilla voi pärjätä jokapäiväisessä elämässä keijujen kanssa. Esimerkiksi keijukaisten - erityisesti männinkäisten - näkemiseen neuvotaan useita konsteja, joista helpoimmalta kuulostaa silmien siristely. Tämä on helposti todettavissa jokseenkin epäluotettavaksi menetelmäksi, jonka takia kirjasta löytyy muutama muukin konsti, mutta ne ovatkin sitten asia erikseen. Usein se jää keijujen puolelta kiusantekoon ja härnäämiseen, mutta joskus keijukaiset voivat osoittaa myös ystävällisyyttä tai armeliaisuutta, eivätpä ihmisten ja keijujen väliset rakastumisetkaan ole tuntemattomia. Mutta ku-

ten tarinoista käy hyvin ilmi, ei kanssakäymiseen keijujen kanssa voi antaa juurikaan ohjeita.

Joskus keijujen ilmaantuminen voi kuitenkin olla kerrassaan epätoivottua, etenkin tietysti ilkeämielisten keijujen tapauksessa. Tätä varten selvitetäänkin joitain konsteja keijuilta suojautumiseksi. Muutamat kasvit, kuten kataja ja pihlaja käyvät tähän, samoin kuin erilaisetrautakapineet kuten vaikkapa hevosenkenkä tai sakset. Teräaseillahan on Suomessakin hätyytetty jos jonkinmoisia kummituksia ja painajaisia, ja etsimättä tuleekin mieleen ajatus, että kuinkakohan usein vanha kansa (tai luultavammin perinteentallettajat) ovatkaan sekoittaneet keijukaiset vaikkapa maahisiin tai haltijoihin. Tähän viittaisi sekin että Hjelt kertoo keijukaistenkin harrastavan ns. vaihdokastoimintaa, kehtolapsen vaihtamista joko puupökkelöön, rumaan keijulapseen tai keijuvanhukseen. Joka tapauksessa erilaisten suojakonstien tarpeellisuudesta todistaa nykysuomalainen kertomus lasta kiusaavista hittusista - onneksi keijuasiantuntija oli tällä kertaa tavoitettavissa.

Kirja oikaisee erinäisiä väärinkäsityksiä ja harhaluuloja, joista ehkä sitkein on nykyaikanakin vallitseva keijujen samaistaminen yksistään iloisiin ja kauniisiin kukkakeijuihin. Muutenkin tarinoista käy hyvin ilmi ettei keijuja voi käsittää aivan niin yksipuolisesti eikä pelkästään hyviksi olennoiksi kuin on tapana - usein keijujen

kujeilukin saa ihmisten kannalta ikäviä piirteitä.Mainittakoon vielä mielenkiintoinen erityispiirre suomalaisista keijuista, nimittäin yhteys hautausmaihin ja kalmaan. Tästä seikasta tietää mainita jo suomalaisen metsänväen tutkijapioneeri Ganander "keijusista eli keijungaisista" puhuessaan, mutta Hjelt antaa aiheesta tarkentavia tietoja. Sihjat, näävelit ja pönttöhiittiset asuvat hautausmaalla ja keikkaatkin??? kalmankuusten juurilla. Valkoisia tai mustia hittusia ilmestyy taas usein kuolevien ihmisten luokse, kiusaamaan ilkeitä ja lohduttamaan lempeitä ihmisiä.

Arkipäivän keijutarkkailijalle hyödyllinen on lyhyt lista muutamasta keijujen sukulaisesta. Omasta kokemuksestanikin tiedän että tottumaton tarkkailija saattaa helposti sekoittaa esim. haltijat ja maahiset keijuihin, ja sen tähden lyhyt selonteko niistä onkin paikallaan. Myös sellaiset Eteläeurooppalaiset, kaukaisemmat sukulaiset kuten nymfit ja lamiat mainitaan, joskin valitettavasti molemmat ovat kuolleet jo sukupuuttoon. Meidänkin olisi varmasti syytä ottaa vakavasti mm. hörviäisten ja kolsijaisten suojelu, ennen kuin on liian myöhäistä: minunkaan sukupolvestani ei monikaan ole varmaan noita edes omin silmin nähnyt.

Mielenkiintoinen on kirjan lopusta löytyvä katsaus taiteessa esiintyviin keijuihin. Hjeltin näkökulma keijukulttuuriin on kiitettävän laaja: kirjallisuutta käsitellään J. R. R. Tolkienista Anni Swaniin, kuvataide-esimerkkejä on Rudolf Koi-

vun potrista keijutytöistä romantiikan ajan renessanssihenkisiin maalauksiin ja musiikkiakin löytyy Oskar Merikannosta Black Sabbathiin Käytetty lähdekirjallisuuskin on listattu ja se helpottanee hieman aiheesta lisätiedon etsimistä. Tunnollisena keijututkijana Hjelt on muistanut listata myös irlantilaiset lähteet, ja tekee selkoa kirjassa esiintyvistä tarinoista ja niiden alkuperästä.

Jaana Aalto on kuvittanut kirjan kauttaaltaan keijumaisen utuisella, paikoitellen suorastaan minimalistisella tyylillä. Kuvitus tukee suoraan tekstiä ja tekee siitä entistä mukavampaa luettavaa. Asiaa kirjassa helppolukuisuudestaan huo-

limatta on ja lukemisen jälkeen tuntee oppineensa tästäkin asiasta paljon uutta. Tavalliseen satukirjaan tulee palattua vasta kun sadut alkavat liiaksi unohtua, mutta pienet keijukulttuuria esittelevät kappaleet tässä teoksessa lisäävät sen jatkuvaa käyttöarvoa. Kokonaisuutena kirjaa voisi luonnehtia ehkä koko perheen monipuoliseksi, tasapainotteiseksi keijutietokirjaksi. Tämän luettuaan jää vain toivomaan lisää samanlaisia esityksiä muustakin metsänväestä - sillä sitähän Suomessa piisaa.

Tämän jutun kirjoittaja on jäänyt tuntemattomaksi. Lähde: Keijukaiset. Totta ja tarinaa toisesta maailmasta. Marjut Hjelt - Jaana Aalto. Helsinki: SKS, 1995. 135 sivua.

Maukan herkkunurkka

Tällä palstalla ruokatoimittajamme Maukka esittelee maukkaita reseptejään ja muuta ruokatietoutta lukijoiden opiksi ja iloksi.

Hei rakkaat herkkusuut! Mitäs piditte keskiai-

kaisista ruokaohjeista, joita viime Lehdinkäisestä saimme lukea? Minua alkoi asia askarruttaa ja päätin jatkaa samasta aiheesta myös tämänkertaisessa Herkkunurkassa. Onhan nimittäin niin, että jos keskiaikaista ateriaa tekee mielenne valmistaa, niin on myös pikkuisen tunnettava senaikaisia ruokatapoja.

Aterioinnin perussäännöt kehittyivät Euroopassa jo 500-luvulta alkaen benediktiiniläisluostareissa. Munkkien tuli syödä puhumatta ja kontrolloida muutenkin itseään, ateria aloitettiin samanaikaisesti ja pöytäliina pidettiin puhtaana. Kuitenkaan nämä tavat eivät vielä ainakaan tuhanteen vuoteen saaneet suosiota maallisen yläluokan keskuudessa, vaan keskiaikaisilla aterioilla meno oli jokseenkin hulvatonta. Vielä Martin Lutherkin totesi: "Warum r[Jy1]ülpset und furztet ir nit, hat es euch nit gesmakket?" (Miksi ette röyhtäile ja piereskele, eikö ruoka ole maistunut teille). Vasta Lutherin aikalainen Erasmus Rotterdamilainen esitti vuonna 1530 kirjassaan De civilitate morum puerilium eräitä ruokailun perussääntöjä kuten että veitsi sijaitsee lautasen oikealla puolella, sormia ei saa uittaa kastikkeessa ja pöydälle ei ole sopivaa sylkeä!

Minkälainen pöytäkulttuuri keskiajalla sitten vallitsi? Kuten moni varmasti tietää, lautasia edelsivät puiset laudat, joilta söi useampikin henkilö samanaikaisesti. Ruokailuvälineenä oli veitsi, jolla ruoka paloiteltiin. Suuhun ruoka vietiin sormin ja joskus veitsellä. Astiat olivat puusta mutta myös rautaisia, kuparisia, messinkisiä, pronssisia sekä keraamisia astioita ja muita välineitä oli olemassa. Ne olivat kalliita, mutta myös kestävämpiä. Hierarkkinen istumajärjestys oli tarkoin määrätty asia. Ylimmissä yhteiskuntaluokissa arvokkaimmat henkilöt istuivat jopa korokkeella. Talonpoikienkin pöydässä oli isännällä kunniapaikka ja muut sijoittuivat pöydän ympärille arvonsa mukaiseen järjestykseen.

Maaseudulla elettiin keskiajalla omavaraistaloudessa, joten ruokavalio koostui kunakin vuodenaikana saatavista tuotteista sekä varastoiduista elintarvikkeista. Kellareihin säilöttiin talven tarpeiksi viljaa, lihaa, ihraa, olutta ja viiniä yms. Säilöntämenetelmiä oli useita, mm. etikkasäilöntä, suolaus, savustus ja kuivaus. Vil-

ja oli pääravintoaine etenkin alemmissa kansankerroksissa.

Kaupungeissakin kaikki kynnelle kykenevät pyrkivät kasvattamaan oman ruokansa. Varsinkin keskiajan loppupuolella kaupungeissa alkoi olla kotieläimiä todella runsaasti. Vilkkailla kauppapaikoilla oli kuitenkin mahdollista saada myös jopa ulkomailta asti tuotuja elintarvikkeita. Varsinkin varakkaat taloudet käyttivät paljon mausteita. Kotimaisten mausteiden lisäksi saatiin Kaukoidästä mm. pippuria, neilikkaa, inkivääriä ja kanelia. Muita luksustuotteita olivat mm. mantelit, riisi ja sokeri, joihin ei ollut varaa kuin pienellä kansanosalla, joka sekin käytti näitä erikoisuuksia lähinnä vain pyhinä ja juhlapäivinä.

Pyhiä ja juhlapäiviä riitti muuten niin työntäyteisessä elämässä. Tosin kirkko oli määrännyt paastopäiviksi joka perjantain ja lauantain, 40 päivää ennen pääsiäistä, kolme päivää ennen helatorstaita, neljä vuosineljänneksen alkamispäivää sekä tärkeimpien pyhimysjuhlien aatot. Paastona tuli pidättäytyä lämminveristen eläinten lihasta sekä maidosta ja munista. Yhteensä paastopäiviä oli vuodessa 230, mutta niistä oli toki monenlaisia poikkeuksia.

Lähteenä on käytetty kirjaa Räsänen ja Tuomi-Nikula: Saksanmaalla - Kansanelämää keskiajalta nykypäivään.

Noitakäsitys keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa

Mitä noituus on ja minkälainen oli noita keskiajalla ja uuden ajan alussa? Jos asiaa kysytään kadunmieheltä, niin vastaus olisi luultavasti vanha syylänenäinen nainen. Todennäköisimmin kyseinen nainen nähtäisiin keittämässä vihreää lientä suuressa padassa pienessä nuhjuisessa pirtissään, tai sitten kyseisen kaltaisia noitia olisi kolme. Taikuus tehtäisiin taikajauheen tai -sauvan avulla, ja aina välillä noita lentäisi luudallaan Kyöpelinvuorelle. Kumpikin stereotypia on lähinnä nykysatujen ja piirrettyjen antama kuva noidasta. Voidaan kysyä onko tuo kuva kuitenkaan oikeanlainen ja vastaako se keskiajan lopun tai uudenajan alun ihmisten näkemystä noidasta? Vertaamalla nykynäkemystä aikakauden lähteisiin voimme hyvinkin nopeasti todeta että väite ei pidä paikkaansa.

Mistä tällainen kuva on sitten tullut mikäli se ei vastaa totuutta? Vastaus on melko helppo antaa. Jos asiaa tutkitaan keskiajan lopun ja uuden ajan alun kirjojen mukaan saadaan jonkinlainen kuva aikakauden noidasta. Useimmissa noituutta käsittelevissä teoksissa noidat nähdään ihmisinä jotka ovat liitossa paholaisen kanssa. Monet noidat kävivät noitasapatissa harjoittamassa irstaita menoja yhdessä paholaisen kanssa. Joskus noidat veivät muita ihmisiä, useimmiten lapsia, mukanaan noitasapattiin. Matka tehtiin useimmiten lentäen jonkin eläimen päällä, joskin muunkin kaltaisia lentotapojakin on ollut. Pelkkien sapatissa käyntien lisäksi noidalla saattoi olla muitakin taitoja, useimmiten taidot liittyivät jotenkin ihmisten, eläinten, sadon ja onnen vahingoittamiseen. Noita saattoi siis tehdä tuhojaan yhteisös-

sä taitojensa avulla. Jotkin noidat, tai noidiksi luokitellut henkilöt, kuitenkin paransivat ja auttoivat yhteisöä. Tällaiset henkilöt katsottiin kirjoituksissa noidiksi sillä kaikki yliluonnolliset kyvyt olivat paholaiselta saatuja ja siten Jumalan oppien vastaisia. Jokainen taikuutta harjoittava ja siihen kykenevä henkilö oli siis liitossa paholaisen kanssa ja siten häpäisivät Jumalan lakeja ja oppeja pelkällä olemassaolollaan. Noidat täytyi karsia pois yhteisöstä melkein hinnalla millä hyvällänsä. Nykyinen noitakuva on siis varsin paljon romantisoitu versio keskiajan lopun ja uudenajan alun oppineiden noitakuvasta.

Kuitenkin tämä kuva voidaan kyseenalaistaa jossakin määrin. Useimmat meille säilyneet noitia käsitelleet oppineiden tekstit ovat länsi- ja keskieurooppalaisen sivistyneistön tuotoksia, eikä siten vastaa sitä aikalaiskuvaa joka noidista on ollut alemmilla kansanluokilla, saati sitten syrjäseutujen asujilla. Jos viemme pohdintaamme pidemmälle, voimme miettiä minkälainen on ollut alempien luokkien ja Euroopan syrjäseutujen asujaimien kuva noituudesta. Noitakuvaa pohdittaessa on olennaista miettiä myös kuinka paljon tietoa voimme saada haluamastamme aiheesta ja kuinka luotettavana sitä voidaan pitää.

Meillä on useita keinoja tavoittaa eurooppalaisen noidan muotokuva, sillä keskiajan lopulta ja uuden ajan alulta on säilynyt aika paljon tekstejä joissa käsitellään noituutta. Jonkin verran on kirkon ja oppineiden kirjoituksia noituudesta, jotka kuitenkin usein nojaavat jo edellä käsiteltyyn kuvaan noidasta, joskin joissakin puhutaan kansan uskomuksista sellaisinaan. Tärkeimpiä lähteitä ovat kuitenkin vanhat tuomiokirjat ja muut oikeuksien asiakirjat joihin on kirjattu väestön puheita sellaisenaan. Näistä kirjoituksista saatava käsitys noidasta ei kuitenkaan usein vastaa oppineiden näkemyksiä asiasta. Itse asiassa ne

eivät vastaa edes toisiaan, sillä alueesta riippuen noidan kuva vaihtelee suurestikin. Joitakin yhtäläisyyksiä voimme kuitenkin löytää eurooppalaisista noidista. Jokainen taikuutta tai yliluonnollisia kykyjä hallinnut henkilö ei ollut noita, vaan saattoi olla jopa hyvinkin arvostettu ja kunnioitettu henkilö. Taikuus ei siis tehnyt kenestäkään noitaa, itse asiassa se oli hyvin merkittävä osa ihmisten jokapäiväistä elämää, eikä sen käyttöä tarpeen tullen pelätty. Noidaksi teki se mihin taitojaan käytti. Mikäli voimillaan vahingoitti jotakin tai aiheutti ongelmia, niin silloin henkilö oli noita. Häntä ei kuitenkaan tuomittu puhtaasti siksi että hän oli noita, vaan siksi että oli käyttänyt taikuutta, maleficiumia, vahingoittamiseen. Useimmat noidat olivat vanhoja ihmisiä, jotka olivat jo pitkään olleet riidoissa joko koko yhteisönsä tai ainakin joidenkin henkilöiden kanssa. Nämä asiat siis liitettiin useimmiten noituuteen Euroopassa. Kannattaa kuitenkin muistaa että tuokin kuva on kovin häilyvä ja alueittain oli suuria eroja samoin kuin ajankohdan suhteen.

Miksi sitten kansan kuva noidasta ei vastannut oppineiden kuvaa? Kansan keskuudessa ollut mielikuva noidasta, ja yleensäkin käsitykset taikuudesta ja muista yliluonnollisista voimista olivat syvään juurtuneet vuosisatojen aikana. Se oli pikkuhiljaa kehittynyt vanhoista shamanistisista uskomuksista ja pakanaopeista joihin oli liittynyt Rooman valtakunnan aikaisia käsityksiä noituudesta, sekä keskiajalla vielä islamilaisen maailman näkemyksiä. Nämä vaikutteet olivat vaikuttaneet eri puolilla Eurooppaa eri tavalla, joten ihmisten käsitys magiasta ja taikuudesta oli varsin vaihteleva. Useimmiten se kuitenkin koettiin keinoksi ja välineeksi hakea apua tuonpuoleisesta, sekä yrittää ylläpitää tasapainoa tämän maailman ja tuonpuoleisen välillä. Yleisesti ottaen taikuutta käytettiin hyviin tarkoituksiin, mutta joskus, kun muu ei auttanut, otettiin noituus avuksi. Tästä johtuen useimmat noidat olivat vanhoja riitelijöitä, jotka olivat ehtineet riitautua muiden kanssa eivätkä osanneet elää sovussa. He käyttivät noituutta keinona ratkaista riitansa.

Oppineiden keskuudessa lähtökohta oli taas ai-

van toinen. He olivat suurelta osin pappeja tai muita kirkollisen koulutuksen saaneita henkilöitä, joten heidän lähtökohtanaan oli kristillinen käsitys noituudesta. Pelkkä paholaisen kanssa liitossa olo, diabolismi, oli hirveimpiä syntejä joita ihminen saattoi tehdä. Lisäksi kaiken taikuuden katsottiin olevan paholaisesta, ja siihen suhtauduttiin sen mukaisesti,. kuten Raamattu sanoo: "Noitanaisen älä anna elää". Kirkon ja kansan näkemykset taikuudesta ja noituudesta olivat siis hyvin erilainen. Toisaalta kannattaa muistaa että useat papit olivat lähtöisin kansan keskuudesta, ja siten sisältäneet kansan opit omikseen. Täten kirkon ajama asennoituminen ja tulkinta noituutta ja taikuutta vastaan oli aluksi aika heikko. Pikkuhiljaa kuitenkin kirkon näkemys alkoi korvata vanhaa käsitystä etenkin Keski-Euroopan sydänmailla. Siten noitavainojen alkaessa 1500-luvun lopulla keskeisimmissä osissa Eurooppaa oli kansanuskomus hyvinkin lähellä sivistyneistön ja kirkon noitakuvaa. Reuna-alueilla kirkon oppi ei ollut juurtunut juuri ollenkaan ja kun noitavainot saavuttivat reuna-alueet 1600-luvun puolella oli useimmiten syytteet yhä maleficiumista eikä noitasapattiuskomuksista kuten keskusalueilla. Joitakin poikkeuksia kuitenkin oli, kuten Ruotsissa 1670-luvulla olleet vainot, joissa sapattiuskomukset olivat merkittävänä tekijänä.

Keskieurooppalainen noita, melko karkeana stereotypiana, oli vanha nainen. Useimmiten hän oli leski tai vanhapiika joka asui yksin, ja jolla saattoi olla useita lemmikkieläimiä erityisesti kissoja. He olivat tietyllä tavalla erossa yhteiskunnasta. Useimmiten heitä syytettiin siitä että he olivat vieneet jonkun ihmisen noitasapattiin. Monet noidan uhreiksi joutuneista olivat lapsia tai nuoria, mutta heidänkin todistuksensa riitti saamaan noidan roviolle. Syyttäjinä noitaoikeudenkäynneissä oli, etenkin katolisilla alueilla, kirkon edustaja tai inkvisition tutkija. Kun noidat sitten paljastivat muita noitia, saattoi kerralla olla oikeuden edessä kymmeniäkin ihmisiä. Noitia tuomittiin yhä entisinkin perustein, siis vahingoittavan magian käytöstä. Tässäkin asiassa mentiin niin pitkälle että satoja tuhonneet madotkin saatettiin haastaa oikeuteen noituudesta, samoin kuin muitakin eläimiä joissa uskot

tiin pahojen henkien asuvan.

Omalta osaltaan noitauskomukset Suomessa poikkeavat muualla ilmenneistä. Suomessa noita oli useimmiten mies, kun taas Keski-Euroopassa noita oli usein nainen. Kaikin puolin tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa sillä Länsi-Suomessa jossa oli vahvoja ruotsalaisvaikutteita oli myös paljon naisnoitia, etenkin noitavainojen aikaan 1660-1680- luvuilla. Muualla Suomessa kuitenkin noita tai tietäjä oli miltei aina mies. Monet suomalaisnoidat ja -tietäjät olivat myös ammattilaisia tai ainakin puoliammattilaisia. Välttämättä tietäjä ei saanut elantoaan töistään, mutta taikuuden käyttö keskittyi joillekin yksilöille vaikka periaatteessa samat riitit ja taiat olisi voinut hoitaa joku talon omastakin väestä. Moni noita oli siis tietyllä tapaa ammattilainen. Useimmissa noitaoikeuden käynneissä Suomessa syyttäjinä toimivat kuitenkin tavalliset ihmiset, jotka kokivat kärsineensä noidan taioista. Tässäkin Suomi erosi monista muista maista, sillä useimissa maissa syyttäjinä toimi viranomainen joko maallisesta tai kirkollisesta organisaatiosta. Muutenkin Suomen noitaoikeudenkäynnit poikkesivat keski-Euroopan vastaavista. Suomessa ei ollut massaoikeudenkäyntejä, vaan enimmilläänkin kerralla oli syytettynä vain kaksi tai kolme henkilöä, eikä syytökseksi kelvannut pelkästään noitasapattisyyte, vaan tarvittiin myös todisteita maleficiumista. Muuallakin tavallisen maleficiumin lisäksi Suomessa esiintyi paljon sanamagiaa, siis sanojen voimalla aiheutettuja kiroamisia ja manaamisia. Vastaavasti taas keski-Euroopan noitavainoissa saattoi syytettynä olla kymmeniäkin henkilöitä, ja useimmissa asianosaisia syytettiin diabolismista ja noitasapattiin osallistumisesta. Muiden pohjoismaiden tavoin Suomessakaan ei sallittu kidutusta keinona saada tunnustusta noidaksi epäillyltä, eikä Suomessa muutenkaan ollut

järjestelmällisiä noitavainoja Ahvenanmaata lukuunottamatta. Ahvenanmaallakin vaino oli lähinnä yhden henkilön ajamaa, ja sekin loppui melko nopeasti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että vastaavia ei olisi tapahtunut missään muualla, vaan monissa muissakin maissa oli Suomessa vallinneiden noitakäsityksien kaltaisia oletuksia noidasta.

Hyvin lähellä suomalaista mielikuvaa noidasta oli virolaisten noitakuva. Virossakin miehet muodostivat suuren osan noitatapauksista, eli noin puolet. Tässäkin oli kuitenkin ajallisia ja paikallisia eroja. Naisia oli syytetyissä enemmän 1630-luvulle asti, kun taas sen jälkeen miehiä oli enemmän syytettyinä. Osittain tämä voidaan selittää Ruotsin viranomaisten ajamilla vainoilla kun Virosta yritettiin kitkeä taikuutta. Vanhat uskomukset pysyivät kuitenkin Virossa vahvoina eikä taikuutta osaavia tietäjiä saatu kunnolla kitkettyä pois. Virossa oli kuitenkin myös oman tyyppisiä painotuksia Erityisimpänä luultavasti uskomus noidan kyvystä muuttua ihmissudeksi tai joskus ihmiskarhuksikin. Eläin muodossaan noita saattoi vahingoittaa karjaa ja muita kotieläimiä.

Toinen hyvin poikkeava maa oli Islanti, joka jo maantieteellisen asemansa takia oli varsin erityisessä asemassa. Islannissa ei ollut kaupunkeja, eikä juuri kyliäkään jotka olivat mannermaalla olleet noitavainojen keskuksia. Islantilaiset vuorostaan asuivat pieninä perhekuntina kaukana toisistaan saadakseen elantonsa islannin karussa maastosta. Islannissa oli vanhat opit myöskin vahvanasti esillä ja viikinkien näkemykset taikuudesta olivat vielä monta sataa vuotta kristin-

uskoon kääntymisen jälkeenkin käytössä. Merkittävimpänä luultavasti riimut ja niiden käyttö taikuuteen. Suomen lailla Islannissakin taikuus pohjautui paljolti sanoihin, ja useimmat tietäjät, tai islannissa runonlaulajat, olivat miehiä. Itse asiassa Islannissa oikeuteen päätyneistä noidista melkein sata prosenttia oli miehiä. Islannissa noitavainot eivät koskaan saaneet suurtakaan merkitystä, eikä kovinkaan montaa henkilöä teloitettu. Syynä oli se että koko eurooppalainen noitakäsitys ja taikuuden tuomitseminen tuli Tanskasta hallintomiesten mukana eikä koskaan juurtunut väestöön kunnolla, eikä siten saavuttanut ihmisten tukea tai mukana oloa. Islannissa noitavainot eivät seuranneetkaan samoja jälkiä kuin melkein kaikkialla muualla Euroopassa. Islantilaiset runonlaulaja-tietäjät saattoivat siten jatkaa tointaan kunhan eivät jääneet hallinnon jalkoihin.

Myöskään muissa pohjoismaissa eivät noitavainot toteuttaneet tavallista kaavaa. Norjassa syytetyt olivat melko samanoloisia kuin mannermaallakin: vanhoja yksin asuvia naisia tai kiertolaisia. Huomion arvoisaa on kuitenkin että vainot keskittyivät vain tietyille rannikkoalueille eikä pohjoisosien lappalaisalueille vaikka lappalaiset olivat tunnettuja noituudestaan. Ennemminkin vainot kohdistuivat hankaliin ja yhteiskuntaa rasittaneisiin henkilöihin, eli juuri vanhoihin ja köyhiin naisiin. Vaikka syytetyn kuva vastaakin mannermaista kumppaniaan, niin Norjassa kuitenkin syytökset johtuivat pääosin maleficarumista eikä diabolismista. Toisaalta taikuuteen ja noituuteen suhatuduttiin niinkin ankarasti että 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa kaikki taikuus, myös valkoinen eli parantava ja auttava, oli kielelttyä vaikka naapurimaissa oli kielletty vain vahingoittava taikuus.

Norjan tavoin Ruotsin noitavainot ottivat joitakin piirteitä mannermaisesta vainosta, mutta omaa kuitenkin myös omia piirteitä. Ruotsissakin oli ollut maleficium-tapauksia, ja niitä puitiin oikeuksissa 1500- ja 1600-luvuilla. Kuitenkin kun vuosina 1668-76 pohjois-Ruotsissa ja Tukholmassa oli laajoja vainoja, niin useimmiten syytteet vastasivat mannermaista mallia noitasapatteineen ja noitauskomuksineen. Noita-

vainojen aikana ruotsalainen noita oli vanhempi nainen, mutta Norjasta poiketen hän oli usein perheellinen ja kohtuullisesti toimeen tuleva. Useimmiten noitavainoissa toimi viranomainen ja todistajina nuoret lapset, joita noita oli vienyt Blåkullaan, ruotsalaiseen noitasapattiin.

Alun yhteenveto ei siis pidä paikkaansa, vaan on hyvin paljon romantisoitu kuva uudenajan alun oppineiden näkemyksestä noidasta. Oppineiden näkemys, joka oli melko yhtenäinen, ei sekään vastannut kansan näkemyksiä noidasta. Vaikka ylhäältä kirkon taholta annettu kuva noidasta hiljalleen yhdistikin euroopalaisten noitakuvaa, niin silti ei voida puhua yhdestä ainoasta noidan perusmallista, joka olisi kattanut koko Euroopan. Ennemminkin pitäisi puhua useista rinnakkaisista noitakäsityksistä, joilla on monia samoja, mutta myös monia eriäviä piirteitä. Eroista huomattavin lienee juuri ero kristillisen ja pakanallisen noitanäkemyksen välillä, sillä kristillisen opin mukaan mitään taikuutta ei voitu sallia, kun taas pakanallisen uskon mukaan ainoastaan vahingoittava taikuus oli noituutta. Muutenkin noitakäsitysten erot ovat hyvin luonnolliset, sillä eri aluella oli erilaisia tarpeita ja uskomuksia, sekä niille tuli ulkopuolisia vaikutteita hyvin erilailla. Yleisesti ottaen voisi sanoa että noita oli aina yhteiskunnan ongelmahenkilö. Norjassa ja keski-Euroopassa tuo henkilö oli vanha yksin asuva nainen, jolle ei oikein löytynyt paikkaa yhteiskunnasta. Ruotsissa taas noita oli vanhempi lapsia saanut naimisissa oleva nainen, johon muut kokivat kateutta ja alemmuuden tunnetta, koska sotien takia miehiä oli huomattavasti naisia vähemmän ja nainen koettiin naiseksi vasta kun hän oli naimisissa ja oli saanut lapsia. Vieläkin kauempana reunoilla missä vanhat tavat olivat juurtuneet syvimmälle, Suomessa, Virossa ja Islannissa, noita taas oli yleensä mies, koska tietäjän tai vastaavan henkilön tehtävät olivat aina kuuluneet miehelle. Näillä reuna-alueilla tietäjästä tuli noita kun hän käytti väärin taitojaan, joten tietyllä tavalla hän on asemansa väärinkäyttäjä ja siten ongelmallinen henkilö koko yhteisölle. Yleensäkin noituutta tutkittaessa ja pohdittaessa kannattaa muistaa että vaikka nykyinen kuva noituuden pahoista on kovin näkyvä, niin aikalaisilleen taikuus oli osa

jokapäiväistä elämää ja noituus oli vain yksi monista rikoksista josta saatettiin langettaa kuolemantuomio.

Täten uskaltaisinkin esittää väitteen että suomalainen noita, vaikka olikin selvästi osana Eurooppalaista noitakulttuuria, oli kuitenkin selvästi oman tyyppisensä. Suomalainen noita Pohjanmaan tapauksia lukuunottamatta ei käynyt noitasapatissa, ja siten eroaa keski-Eurooppalaisesta kumppanistaan. Kuitenkin taikuuden ja maleficiumin käytön osalta suomalainen noita oli lähellä muun Euroopan noitia. Selvimpänä erona oli noitien sukupuoli ja sanamagian käyttö joilla suomalainen noita erosi noituuden peruslinjoista. Vaikka islantilainenkin noita oli

mies ja käytti sanamagiaa, niin silti suomalaisen ja islantilaisen noituuden välillä oli suuria eroja. Islantilaisten uskomukset pohjautuivat aasauskontoon ja viikinkikulttuuriin ja heillä riimut olivat tärkeitä taikuuden välineitä, kun taas Suomalainen taikuus pohjautui enemmänkin vanhoihin shamanistisiin uskomuksiin. Lähinnä suomalaista noitakuvaa onkin Virolainen noita, joka oli suomalaisten tavoin saanut vaikutteita idästä karjan suunnalta. Virolaisissa noitauskomuksissa on kuitenkin vahvempi keski-eurooppalainen painotus, sekä suurimpana erona ihmissusi uskomukset. Täten siis suomalainen noita erottuu selvästi muunmaalaisista virkatovereistaan.

Mikko Tähkänen