Lehdinkäinen #1, 2000

Numero 1 vuonna 2000

Pääkirjoitus

Valkovuokot kukkivat ja kaikki on vihreää täällä Gotlannissa ja toivottavasti myös kotosuomessa. Hiirenkorvien auetessa Lehdinkäinenkin nostaa jälleen hennonvihreää päätään. Meitä on jo monta Lehdinkäisen takana. Lehdinkäistä ajatellessani olen pikkuisen ylpeä teistä, lehden tekijät, ja iloinen siitä, että vastuunkantajia tarvittaessa löytyy.

Kukoistavaa kevättä kaikille!
Kirsi

Puheenjohtajan tervehdys

Taas on koittanut se aika vuodesta kun lehdinkäiset puhkeavat, ja puheenjohtaja istahtaa kirjoittamaan jotakin kaikille ihanille maahinkaisille. Ensin pitäisi varmaankin todeta, että nyt kun Lehdinkäinen ilmaantuu maailmaan jo toistamiseen, on syytä juhlaan. Osoittaahan tämä jo jonkinlaista jatkumoa Lehdinkäisen elinkaaressa, ja toivottavasti Lehdinkäinen ilmaantuu iltojemme iloksi vielä usein. Samalla puheenjohtaja omalta osaltaan kiittää niitä kaikkia innokkaita vapaaehtoisia jotka ovat rustanneet tekstejään Lehdinkäisen lehdille, sekä niitä muutamaa työmyyrää jotka ovat nämä lehdykäiset keränneet ja kasanneet nautinnolliseen muotoon. Lopuksi puheenjohtaja haluaa muistuttaa teitä, että näin kevään tullen monet metsäneläjät pikkunisäkkäistä menninkäisiin ja keijuihin ovat heränneet ja tämä kannattaa huomioida liikuttaessa metsiköissä. Kohdelkaa näitä otuksia hellyydellä ja huolenpidolla.

Maahinkainen ry:n puheenjohtaja, Mikko Tähkänen

Tämän Lehdinkäisen kuvitti ja takakannen sarjakuvan piirsi Ville Ruotsalainen.

Hallitusesittelyjä

Toimittajamme haastatteli Maahinkainen ry:n hallituksen jäseniä. Tällä kertaa esittelyvuorossa ovat Pasi ja puheenjohtajamme Mikko.

1. Kuka olet? Mistä Maahinkaisissa erityisesti pidät? Miksi tunnet olevasi Maahinkainen?

Minä olen Pasi Moilanen. Vuonna 1978 syntynyt pieni mies Suomussalmelta. Maahinkaisissa erityisesti viehättää toiminnan moninaisuus. Kaikenlaista tehdään ja touhutaan. Minussa on aina asunut pieni maahinkainen ja Jyväkylään muutettuani minä saatoin päästää sen täysin vapaaksi. Maahinkaiseen liittyminen tapahtui ensimmäisen opiskeluvuoteni syksyllä eli 1998.
Ihmiset Maahinkaisessa ovat kiinnostuneet samoista asioista kuin minäkin sekä seuran puitteissa, että muutenkin. Voi pelata melkein mitä vaan, harrastaa kulttuuria ja yksikään Maahinkainen ei voi vastustaa hyvää ruokaa =)

2. Milloin viimeksi olet kuullut mustasta tasalattiavirrasta?

Tämähän on tuttu termi sähkötekniikasta.

3. Kapinoiko sinua, kun penisilliini kalskahtaa?

Kyllä kapinoi, jos kieltä oikein pahoin pidellään.

4. Ovatko suippokorvat mielenkiintoisempia kuin bofferit?

Kyllä LARPeissa kaikkein mielenkiintoisinta on itse pelaaminen ja eläytyminen ei se bofferimätkintä. Bofferit kuitenkin kiinnostavat, onhan niitä kavereita kiva läpsiä niillä, ainakin pari kertaa kuukaudessa on pehmomiekkaa päästävä heiluttelemaan, muuten tulee vieroitusoireita.

5. Kummasta pidät enemmän, viikatteesta vai partaliimasta?

Viikatteesta, sillä on helpompi niittää kuin partaliimalla.

1. Kuka olet? Mistä Maahinkaisissa erityisesti pidät? Miksi tunnet olevasi Maahinkainen?

Olen Mikko Tähkänen, opiskelija ja maahinkaisen puheenjohtaja. Ja mistäkö pidän maahinkaisissa? No ainakin hellyyttävästä asenteesta ja iloisesta mielestä. Maahinkainen tunnen olevani koska haluan olla kiva ja halia ihmisiä.

2. Kuinka päädyit vihreän hallituksen johtajaksi? (tämä ei ole puoluepoliittinen kysymys, toim.huom)

Vihreän? Miten niin vihreän? No ollaan sitten vihreitä. Ei vihreässä mitään vikaa ole. Hallituksen johtajaksi päädyin sillä että trimviraatin muilla jäsenillä oli jo hirvittävästi hommaa kun jaettiin puheenjohtajan virkaa. Minä sitten ryhdyin puheenjohtajaksi ja olen toistaiseksi virassani pysynyt.

3. Oletko koskaan loimottanut kuihtunutta palloa?

Enpä ole moista mennyt tekemään. Pitäisi varmaan joskus kokeilla, kunhan ensin saisi selville mitä se on.

4. Onko sinulla puukossasi söpöä ilmastointiteippiä?

En pitäisi ilmastointi teippiä erityisen söpönä, joskin käytännöllisenä. Ja ei, puukossani ei ole ilmastointiteippiä, ellei sitten puhuta bofferipuukostani, joka on kauttaaltaan päällystetty kyseisellä teipillä.

5. Juokseeko briefit?

Vähän hankalasti. Kovin paikallaan pysyviä otuksia ovat, mutta tarpeen tullen taitavat saada enemmänkin vauhtia.

Maahisista ja maahinkaisista

Edellisessä Lehdinkäisessä suoritettiin katsaus maahisten maailmaan. Tekstin lähteenä ollut Elina ja Maija Rannan Haltioitten mailla, maahisten majoissa edustaakin pätevintä nykyaikaista maahisesitystä. Jotta pääsisi paremmin perille maahisten ja maahinkaisten salatusta maailmasta, kannattaa kuitenkin luoda katse myös muuhun maan väkeä käsittelevään kirjallisuuteen.

Maahinen (myös maanalainen, älva, underjordiska, mad-vuola-jielli... ) on maan väen lisäksi myös sairauden nimitys (esim. SKVRXII,2:2419-2417, VI,2:7302-7303). Maahinen sairautena ymmärretään useimmiten maasta tarttuneena tai jopa maahisen langettamana ihotautina. (Ganander 53, SKVR VII,4:2419-2477, eritt. 2421) Maahisten kyky langettaa tauteja tuntuu kuitenkin epäuskottavalta suhteessa heidän rauhalliseen ja vanhanaikaiseen arkielämäänsä (Harva 265). Vaikka maahiset ovat yliluonnollisia taruolentoja, ne ovat kuitenkin sosiaalisia ja talonpoikaiskulttuurisia, joiden elintavat ovat huomattavan maanläheiset (Haavio 11). Maahinen tautina selittyneekin parhaiten maahisten ja ihmisten erilaisesta bakteerikannasta käsin. Kun nämä kaksi lajia elävät erilaisissa ympäristöissä (maahiset maan alla, ihmiset päällä) eristyksissä toisistaan, niiden tautiperimä on kehittynyt erilaiseksi. Ilmiö on sama kuin eurooppalaisten ja intiaanien ensikohtaamisessa: toisen ryhmän vähäväkinen sairaus koituu toiselle ryhmällä hankalaksi tai jopa kohtalokkaaksi. (vrt. Vuori 224-226) Kun maahiset eivät ole paljon tekemisissä ihmisten kanssa on tauti usein ainoa merkki niiden läsnäolosta ja siten saanut nimen maahinen.

Perinpohjaisimpaan maahistutkimukseen yltää Haavio, jonka teos Suomalaiset kodinhaltijat tosin keskittyy tutkimaan vain kulttuuripaikkojen haltioiksi ryhtyneitä maahisia. Kodinhaltijat (tonttu) eivät aiheuta ihmisille sairauksia. Kun kodinhaltia "rekrytoidaan" maahisten joukosta kulttuuripaikan omistusoikeuden pyhittäjäksi (Haavio 50-52), kodinhaltia toimii yksin, jolloin sen bakteerikanta ei ehkä ole tarpeeksi voimakas altistamaan maahistaudille. Tunnetaan myös teoria, jonka mukaan maahinen olisi talon ensimmäisen tulen sytyttäjän haltia tai talon rakentajan haltia (Haavio 41-42). Edellisten näkemysten synteesin mukaan talon haltia (tontuksi rekrytoitu maahinen) on ainoastaan luonteeltaan tai ilmiasultaan ensimmäisen tulensytyttäjän ( tai /rakennukselle saapujan/talossa ensimmäisenä kuolleen) kaltainen (Haavio 43-46). Tämä kuulostaa uskottavammalta, sillä yksi ihminen voi sytyttää ensimmäisenä tulen useampaankin taloon. Paljastamatta jää tosin, mikä on maahisen motiivi hänen ryhtyessään ihmisasumuksen huoltajaksi.

Muurahaiset yhdistetään monesti maahisiin (Harva 271, 274). Muurahaisten liikkeistä vanha kansa on ennustanut maahisten ajatuksia ja maahisille viedyt ruokauhrit (Harva 299) on osoitettu joskus suoraan muurahaisille. Erityisen läheisesti maahisiin on liitetty viholaiset eli polttiaiset (myrmica -suku, esim. myrmica ruginodis), joita paikoin on kutsuttu maahisiksi (Skogman (1864) Harvan 271 mukaan). Tämä liittynee polttiaisten pureman aiheuttamiin kirveleviin jälkiin, jotka epäilemättä muistuttavat maahistautia.

Maahisista välittyy helposti tutkimuskirjallisuuden pohjalta negatiivinen kuva. Tätä ei pidä ottaa koko totuutena, sillä mikäli niiden joukoista todellakin valitaan tontut, siis huoneen haltiat, tekevät maahiset käytännössä vastikkeetonta työtä ihmisten hyväksi. Kannattaa huomioida myös, että vaikka vaihdokkaista ja maahisten ilkivallasta karjan kanssa tunnetaan epävarmoja ennakkotapauksia, niin ihmisten ja maahisten välillä ei ole käyty ainoatakaan sotaa. Tämä on hyvin harvinaista kulttuuriolentojen välillä ja varmasti puhuu rauhanomaisen rinnakkainelon puolesta paremmin kuin tusina tutkimusta.

Mikä sitten on maahinkainen? äkkiseltään selityksiä on muutama. Selvimmin maahinkainen esiintyy suoraan samassa kirjoitusasussa Terry Brooksin Shannara- kvartetin suomennoksessa sanan elf (=haltia) käännöksenä. Paljon uskottavampi selitys on olettaa maahinkainen maahisen murteelliseksi asuksi (vrt. Haavio 11, maahiainen). Murteellisen asun lisäksi kyseessä voi olla myös hellittelynimitys, jolla maahisrakastavaiset kutsuvat valittuaan ("Nähdäänkö moreenikuopalla, oi maahinkaiseni?"). Itse näkisin maahinkaisen lähestyvän merkitykseltään ilmaisua "maahisen luontoinen, maahismainen". Tässä merkityksessä ymmärtäisin maahinkaisen nimitykseksi, josta kuvas-

tuu perinteisyys, rakkaus maahan, mullan mystiikka ja ihastus vanhoihin tarinoihin. Maahinkainen on henkilö, joka uskoo vielä maahisiin ja maahistelee elämässään käyttäytyen välillä kuin aivan toisesta ja vieraasta kulttuurista peräisin oleva satuolento.

Ville Ruotsalainen

Lähteet

Brooks, Terry: Shannaran perintö 1-4. (Shannaran jälkeläiset, -druidi, -kuningatar, -talismaanit). WSOY, Juva. Suom. Paula Herranen.

Ganander, Cristfrid: Mythologia Fennica (1787) 1960, SKS, Helsinki

Haavio, Martti: Suomalaiset kodinhaltiat. 1942, WSOY, Porvoo.

Harva, Uno: Suomalaisten muinaisusko. 1948, WSOY, Porvoo.

SKVR= Suomen Kansan Vanhat Runot, runoihin viitattu runon, ei sivun, numeroin.

Vuori, Hannu: Lääketieteen historia. 1979, Gummerus, Jyväskylä.

Oletteko muuten huomanneet yhden omituisen jutun lähes kaikista larpeista? Nimittäin sen, että ihmiset eivät tee juuri mitään normaalia siellä? Ja että joskus ajan tappaminen käy työstä? Tehkää mukaan propiksi joku keskiaikainen peli. Se auttaa aina ajan tappamisessa ja on mahdollisesti myös etuna ihmisiin tutustumisessa.

Bysanttilainen shakki tai pyöreä shakki

Tämä peli sijoittuu historiassa noin tuhatluvulle, ja itäiseen Roomaan. Tällöin joku nerokas ja ilmeisen tylsistynyt hovimies teki merkittävän keksinnön - miksi shakkia on pelattava neliönmuotoisella laudalla? Ja siitä sitten syntyi bysanttilainen shakki...

Peliä pelataan pyöreällä laudalla, joka on jaettu neljään kehään ja kuuteentoista sektoriin. Eli kaikenkaikkiaan 64 ruutuun. Tätä veikeää shakkivarianttia pelataan shatranjin säännöin lukuunottamatta paria selvennystä:

- Siirto, jonka takia nappula palaa samaan ruutuun, josta lähtikin, ei ole siirto.

- Jos pelaajan kaksi sotamiestä törmäävät (siis osuvat vastakkaisiin ruutuihin), vastustaja voi poistaa ne laudalta. Tätä ei lasketa siirroksi.

- Sotamiehet eivät korotu.

Niille, jotka eivät ole shatranjista koskaan kuulleetkaan, kerrataan sen säännöt: Pelin tarkoitus on saada vastustajan kuningas asemaan, jossa se on uhattuna eikä pysty pelastumaan (matti). Uhattu kuningas on aina turvattava (shakki).

Nappuloiden liikkuminen:

- Kuningas liikkuu yhden ruuduun mihin tahansa viereiseen ruutuun.

- Kuningatarta vastaava Kenraali liikkuu yhden ruudun vinottain.

- Lähettiä vastaava Elefantti hyppää yhden ruudun yli vinottain. Eli välissä saa olla toinen nappula.

- Hevonen liikkuu kolme ruutua yhteen suuntaan ja sitten yhden sivulle. Eli kuten tavallisessa shakissakin.

- Torni, eli oikeammin Vankkuri, liikkuu myös samoin kuin nykyisessä shakissa. Eli vaakalinjoja pitkin. Niin pitkälle kuin pelaaja sitä viitsii siirtää.

- Sotamies liikkuu yhden ruudun eteenpäin, ja syö liikkumalla yhden ruudun eteenpäin vinoon.

Eli bysanttilainen shakki toimii melko lailla tavallisen shakin tapaan. Kuten nerokkaimmat teistä jo varmaan ovat keksineet, bysanttilainen shakki toimii varsin mainiosti, jos sitä pelaa nykyisen shakin säännöillä. Se on jopa hauskempi niin. Niille, jotka pelin haluavat hankkia, suosittelen lähinnä puutavaraliikettä. Näitä ei ole vielä ainakaan missään vastaan kävellyt.Pelinappulat saa helpoiten varastamalla ne tavallisesta shakkisetistä. Pelilaudan voi vaivatta väsätä puusta, mutta sahattomille helpompi vaihtoehto saattaisi olla ottaa paksua nahkaa ja polttaa pelilauta siihen... Jos ihan pakko on niin kai sen voi piirtää paperillekin.

-VN.

Kun tuoni vie miehistä parhaimman
joka antaa henkensä ainoan
eestä kansansa vapauden
astuen vihollisen miekkaan;
Hän pyydä ei kultaa, ei kunniaa.
Ei käy hän armoa anomaan.
Kohtaloon nöyrtyy ja vuodattaa
verensä jokitörmän hiekkaan.

Ei sota säästä poikiaan.
Moni katoaa painuen unholaan.
Ei jää edes sukua kaipaamaan.
Vain kuoppa keskelle vieraan sannan.
Monet teot hienot ja urheat
melskeen seassa katoavat,
vaan teistä runonlaulajat
kertovat taakse ajan taivaanrannan.

Koko vihollisten suuren lauman
pysäytti eteen sillan miehet Waulfan.
Eivät he periksi antaneet.
Ei ennen kuin verensä vei jokiveet.

Toivottomaan taistoon lähti Grimbeorn.
Teki siinä totisen Miehen teon.
Ei Nazgûl ohi kulkeneet.
Ei ennen kuin verensä vei jokiveet.

Ei pojat häpeä isiään.
Reilusti peräänne itketään.
Varrelta polkunne kerätään
kunnon kokko,
ja pidetään peijaiset.

Pekka Kinnunen

Rautakauden ja keskiajan ruokaa

Ensimmäisen vuosituhannen lopulle saakka Suomessa elettiin pääasiassa metsästyksellä, kalastuksella ja keräilyllä. Myös ruuan valmistus oli yksinkertaista, suurin osa ruuasta syötiin raakana ja loput kypsennettiin nuotiolla ilman valmistusastioita. Harvat saviset tai puiset astiat olivat lähinnä ruuan säilyttämistä varten. Rautakauden lopun ruoka koostuikin vielä valtaosin riistalihasta ja kalatuotteista. Ruokalistalta löytyivät esimerkiksi karhu, peura, majava, hylkeet, orava jänis ja linnut. Kaloista syötiin mm. haukea, kuhaa, ahventa, lahnaa, siikaa, madetta ja ankeriasta.

Ensimmäisen vuosituhannen alussa Etelä-Suomessa oli jo varsin kehittynyttä maataloutta. Kaskiviljelyn lisäksi viljeltiin lannoitettuja peltoja. Viljalajeista ohraa on viljelty Suomessa pisimpään ja se oli suuressa osassa Suomea pääviljalaji vielä keskiajallakin. Ohrasta tehtiin nuotiolla paistettua rieskaa ja puuroa, ja vähän myöhemmin siitä opittiin tekemään olutta. Idässä juotiin miedompaa kaljaa eli taaria, lännessä taas juovuttavaa sahtia. Ohran lisäksi rautakaudella viljeltiin vähän vehnää ja kauraa, rukiin viljely oli vielä harvinaista. Rautakauden kasviksia olivat härkäpapu, herne, sipuli, linssi ja kaskinauris.

Kaikki nykyiset kotieläimet (lehmä, härkä, hevonen, lammas, vuohi, sika ja kana) tunnettiin rautakaudella, tosin silloiset kotieläinrodut olivat paljon pienempiä kuin nykyiset. Vuohi ja lammas olivat yleisiä ja kana harvinainen. Munia saatiin tosin myös keräilemällä lintujen pesistä. Kotieläimiä pidettiin aluksi enemmänkin lannan kuin lihan tai maidon takia. Sika yleistyi vasta keskiajalla, ja silloinkin se kulki vapaana ja etsi itse ruokansa tunkiolta. Sianliha oli jo varhain juhlaruokaa. Tämä tapa on alun perin opittu viikingeiltä.

Ruuan säilöntämenetelmiä rautakaudella olivat kuivaaminen, hapattaminen ja kylmässä savustaminen. Suola oli harvinaista kauppatavaraa ja sitä käytettiin enemmänkin ruuan maustamiseen. Lämminsavustus yleistyi vasta keskiajalla. Rautakaudella syötiin myös veteen tai rasvaan sekoitettuja hyvin säilyviä jauhoruokia, jotka useimmiten valmistettiin keittämättä. Näitä ovat esimerkiksi mämmi ja huttu. Talkkuna sen sijaan on peräisin vasta keskiajalta. Myös sana rokka on peräisin rautakaudelta ja tarkoitti alun perin herneistä tehtyä ruokaa.

Luonnosta kerättiin syötäväksi koivunmahlaa, sikoangervon juuria (syötiin keitettyinä), sieniä, marjoja, pähkinöitä, väinönputkea, nokkosta, havupuiden kerkkiä, villisipulia ja monia yrttejä. Näitä lisättiin esimerkiksi puuroon ja leipään viljan jatkeeksi.

Keskiajalla ruokatalous liittyi kiinteästi verotukseen, sillä verot kerättiin elintarvikkeina. Veroparseleita olivat kuivattu kala eli kapakala (hauki), suolasilakka, suolattu lohi ja siika, oluen mauste humala, voi, vilja, suolattu liha ja riista, kuivattu juusto sekä turkikset.

Mämmi yleistyi keskiajalla paastoruokana, ja paastoruokaa oli myös lipeäkala. Katolisen kirkon valta näkyi näin myös ihmisten ruokatavoissa. Uusina ruokina keskiajalla Suomeen tulivat kaali ja lanttu. Kaalisoppa oli yleisin ruokalaji koko Euroopassa. Suolasilakasta tuli myös yleisruokaa. Keskiaikaista ruokaa on myös esimerkiksi makkara. Astiat olivat rautaa, puuta tai keramiikkaa ja ruoka syötiin puulusikalla yhteisestä padasta ja juoma yhteisestä haarikasta.

Olut oli yleisin juoma keskiajalla, ja sitä joivat kaikki sylilapsia lukuun ottamatta. Olutta juotiin paljon koska ruoka oli hyvin suolaista, mutta sen alkoholipitoisuus ei ollut suuri. Sima puolestaan oli alkoholipitoista juhlajuomaa, joka makeutettiin ulkomaisella hunajalla. Suosittua oli myös oluen ja siman sekoitus.

Ruisleipä oli aluksi juhlaleipää, mutta rukiin viljelyn lisääntyessä keskiajan kuluessa siitä tuli yleinen arkileipä. Leivän osuus keskiajan ihmisten ruokavaliossa oli suuri, ja niinpä katovuosilla olikin suuria vaikutuksia. Vehnäleipää eli nisua ei ollut rahvailla, mutta rinkeli kuitenkin tunnettiin jo keskiajalla. Voimakkaita mausteita käytettiin paljon maun antamisen lisäksi myös peittämään ruuan ehkä pilaantunuttakin makua ja korostamaan yhteiskunnallista asemaa ja vaurautta.

Kirjoitettu Marja Hartolan artikkelin "Kaskinauriita ja ohrarieskaa - kaalisoppaa ja suolasilakkaa" pohjalta. Artikkeli on julkaistu Emäntälehdessä 1 / 2000.

Toimiiko magia lakien mukaan?

"Vihaisesti murahtaen syöksyn riitelevien alaisteni väliin. Olen juuri saanut erotettua riitapukarit, kun eräs magiankäyttäjä heittää minuun suojaloitsun. Vihaisesti katson tuota velhonrääpälettä ja ajattelen jo hetken miten päästän hänet päiviltä. Kehdata nyt heittää loitsu minuun, herttuaan ja yhteen valtakunnan tärkeimmistä. Sitten ajattelen että kuningas, jonka ystävä tuo rääpäle on, ei välttämättä pitäisi siitä että koristelisin pihan puut velhon suolilla. Vasta sitten tajuan että eihän missään kielletä loitsujen heittoa. Ihmisiä ei saa solvata eikä hakata, mutta missään ei kielletä loitsuilla vaikuttamista. Eikö tosiaankaan ole minkäänlaista lainsäädäntöä loitsimiselle? Asialle täytynee tehdä jotain..."

- eräskin herttua nimeä mainitsemattomassa pelissä

Näin eräässä pelissä jossa olin pelaamassa. Tästä suivaantuneena ryhdyin pohtimaan, miten yleensä peleissä on hoidettu magian, taikuuden ja noituuden lait, siis lainopillisesti. Lyhyellä pohdinnalla tulin siihen tulokseen, että asiaan ei ole keskitytty juuri lainkaan. Kuitenkin useissa peleissä käytetään erilaisia taikoja, jotka aiheuttavat vahinkoa tai vaikuttavat kohteeseen muuten haitallisesti. Tällainen toiminta on helposti rinnastettavissa fyysiseen väkivaltaan ja on siten ainakin lakien hengen vastaista. Harvoin taikuutta on käsitelty millään tapaa. Saako siis velho tehdä pahojaan kenenkään rankaisematta?

Jos on olemassa "yhteiskunta", täytyy olla tietytyt säännöt joiden mukaan toimitaan. Harva yhteiskunta sallii puhtaan vahvimman oikeuden, vaan kaikkien oikeuksia on rajattu yleisen rauhan säilyttämiseksi. Pieni elitistinen luokka ei voi sortaa massoja loputtomiin, sillä kerran ärsytettynä massat kykenevät poistamaan eliitin vallasta. Jossakin on raja, jota ei kannata ylittää. Kysymys kuuluukin, minne tuo raja on vedetty kussakin maailmassa. Seuraavassa muutamia lähestymistapoja magiaa, taikuutta ja noituutta käsiteltäessä.

Jos yhteiskunta ei tunnusta magian olemassaoloa, niin virallisia lakeja ei ole. Tällöin viralliset pykälät tuskin tulevat velhon riesaksi. Osa teoista, kuten tappaminen, lienee kuitenkin kielletty menetelmistä piittaamatta. Toisaalta epänormaaleille ja tavallisesti mahdottomille asioille kuten ajatustenluvulle tai näkymättömyydelle ei ole mitään kieltoja laeissa. Tällaisessa yhteiskunnassa magian ilmenemisen pitäisi kuitenkin olla aina suuri järkytys, ja reaktiot sen mukaisia. Magian käyttäjä koettaisiin varmasti suurena uhkana ja vaarana, tai sitten suurena pelastajana. Lynkkausjoukko olisi luultavasti helppo saada velhoa vastaan, niin kuin yleensäkin kaikkea tuntematonta ja pelottavaa vastaan.

Yleisimmin on käytetty jonkinlaista sovellutusta keskiaikaisista tavoista. Taikuus on yleisesti tunnustettu tosiasia kaikissa piireissä, aina talonpojasta oppineisiin. Taikuus on enemmän tai vähemmän tuttua kaikille ja sallittua jokapäiväisessä elämässä. Ainoastaan taikuudella vahingoittaminen, kostaminen tai kiristäminen on kiellettyä, silloin kyseessä olisi ollut noituus. Lähinnä on käytetty järkeä. Muutenkin rikollinen toiminta on siis kiellettyä, riippumatta tehdäänkö teot loitsuilla vai muuten. Moni kuitenkin unohtaa, että on hieman eri asia halkaista jonkun kallo kirveellä kuin tappaa loitsulla. Loitsijalta on vaikeampi suojautua, ja syyllisen etsiminen on vaikeampaa. Tämän takia noituudella vahingoittamisesta usein rankaistiin kuolemalla, mikä on useissa peleissä unohdettu. Toinen keskiajalle ominainen piirre, joka myöskin on osaltaan vaikuttanut ankariin tuomioihin noituudesta, on taikuuden ja noituuden erottamattomuus. Henkilö, joka pystyi parantamaan, osasi myös vahingoittaa, ja toisinpäin. Koska taikuuden osaajasta saatava hyöty katsottiin suuremmaksi kuin uhka hänen noituuksistaan, sallittiin taikuutta osaavat henkilöt yhteiskunnassa. Tästä kuitenkin seurasi se, että mahdollisesti vaarallsia ihmisiä oli osana yhteiskuntaa, ja tiukat noituustuomiot olivatkin rajaamassa heidän toimintaansa kunniallisiin tekoihin. Magian taiatjia siis siedettiin, ja jopa kunnioitettiin, mutta heitä pyrittiin valvomaan tarkasti. Näin siis keskiajalla.

Yksi vaihtoehto on taikuuden olemassaolon tunnustaminen, mutta sen käytön kieltäminen. Historiallisena vastinparina voisi pitää 1600-luvun noitavainoja. Pelkkä taikuuden tai noituuden

osaaminen katsottiin pahaksi ja Jumalaa halventavaksi, ja siis tuomittavaksi. Enää ei ratkaissut mitä taidoillaan ja kyvyillään teki, vaan olennaista oli se osasiko jotain. Tai oikeastaan se, luulivatko muut sinun osaavan jotakin. Roviolle päätyi yhtähyvin parantajaeukko kuin ilkeä noitakin, kunhan tiedot hänen taidoistaan saavutti tuomitsevat elimet. Taikuuden katsottiin lähtevän paholaisesta ja hengistä, joiden kanssa veljeileminen oli hirvittävä rikos. Taikuuden osaamista oli kuitenkin vaikea osoittaa millään, joten huhupuheet ja ihmisten luulot riittivät tarpeeksi vahvoiksi kasvettuaan osoittamaan syyllisen. Kerran syytetyksi joutuneen oli mahdotonta osoittaa syyttömyyttään, koska kaikenlaiset puolustukset saatettiin leimata heti taikuudella aikaansaaduiksi ja siten mitättömiksi. Tälläinen ilmapiiri johti historiallisiin noitavainoihin. Peleisä kananttaa kuitenkin muistaa, että laajat vainot eivät voi jatkua loputtomiin, vaan laantuvat ei toivottujen ja mahdollisten syyllisten vähetessä.

Joissakin fantasiamaailmoissa saattaisi myös tulla kysymykseen magokratia, tai jokin muu vastaava hallintomuoto, jossa taikuutta osaavat ovat hallitseva luokka ja muiden yläpuolella. Ihmisen arvo perustuisi hänen osaamaansa taikuuteen. Tällöin olisi oletettavissa että taikuutta säädeltäisiin tiukoilla käyttäytymisnormeilla, joita voisi verrata hovietiketteihin tai muihin vastaaviin säädöksiin. Kuka saa puhua ja kenelle, ja mihin sävyyn. Tiettyihin arvoihin ja virkoihin pääsisi vasta osoitettuaan kyvykkyytensä magian saralla. Taikuutta osaavilla olisi myös privilegioita verrattuna tavallisiin kansalaisiin. Suoraa historiallista vastinetta ei tällaiselle yhteiskunnalle ole, mutta hyviä ideoita löytänee tutustumalla teokraattisiin yhteiskuntiin.

äärimmäisenä mahdollisuutena on yhteiskunta, jossa kaikki osaavat magiaa ja käyttävät sitä jokapäiväisissä toimissaan. Toisaalta tällöin ei välttämättä olisi kyseessä taikuus sanan tiukassa merkityksessä, koska ihmisille tuo kyky olisi luonnollinen ja normaali. Taikuudellahan yleensä ymmärretään jotakin epätavallista ja vaikeaselkoista asiaa, jonka osaaminen on poikkeavaa. Vaikeus lienee saada epänormaalit asiat tuntumaan pelaajista normaaleilta.

Edellä siis joitakin lähestymistapoja magiaan ja taikuuteen. Tuo ei ole missään nimessä kattava katsaus, mutta toivottavasti saatte ideoita ja joitakin lähtökohtia pohtiessanne oman maailmanne suhtautumista taikuuteen. Yleensäkin peleissä ja niiden maailmoissa on hyvin helposti ohitettu yhteiskunta ja sen näkemykset jättäen pelaajat länsimaisten arvojen tai joidenkin karikatyyrien varaan. Muuttamalla arvomaailmoja ja näkemyksiä pelimaailma saattaisi saada paljon enemmän syvyyttä ja tunnelmaa. Toivon mukaan tulevissa peleissä panostetaan enemmän siihen, miten taikuus koetaan yhteiskunnassa, tai parempi on, jos koko arvomaailmalle annetaan useampikin kuin yksi ajatus.

Mikko Tähkänen