UlekUlekUlek on jylhän vuoristoista ja karua seutua Bournessa pohjoisosissa. Sillä on yhteistä rajaseutua kaakossa Almorin ja lounaassa Laspinin sekä Belvorin kanssa. Pohjoisen sijaintinsa vuoksi ilmasto on Ulekissa kylmä ja tätä vielä erityisesti korostaa seudun vuoristoisuus. Ulekilaiset ovatkin karaistunutta väkeä, joka ei vähästä säiky. Juuri vuoristoisuuden takia Ulekilla ei ole mahdollisuuksia ruokkia itseään, vaan vilja on pääosin tuotettava muualta. Jotkut ylänköjärvien rannikkoseudut ja erityisen harvaan asutut laaksot ovat elintarvikkeiden osalta omavaraisia, mutta tämä on yleisesti ottaen perin harvinaista. Viljansa Ulekilaiset ostavat pääsääntöisesti Laspinista ja jonkin verran Belvorista sekä Almorista. Se joudutaan kuljettamaan vuoristoiselle seudulle pitkiä ja hankalia teitä ja vuolaita jokia pitkin, joten ruoka on hinnoissaan, mutta on Ulekilaisilla sentään millä maksaa. Jalometallit vain odottavat kaivajaansa vuorien uumenissa.
Ulekin väestön muodostavat ihmiset ja örkit. Sekä ihmisiä, että örkkejä on suurin piirtein saman verran. Lähes koko Ulekin asutus on keskittynyt muutamaan harvaan jokilaaksossa sijaitsevaan kaupunkiin ja niiden ympäristöön. Pienet kylät ovat pääosin eristyksissä toisistaan ja ylipäänsä muutenkin hyvin vähän tekemisissä toistensa kanssa.
Näin kertoo maailman synnystä yksi Ulekin örkkien pidetyimmistä ajattelijoista, Bejamat Valur, örkkikansan alkulähteistä kertovassa kirjassaan "Mik' on se maa, jonne örkin sielu halajaa?"
"Vorek oli kaikki. Hänestä on lähtöisin jokainen henkäys kaartuvan sinikannen ja harmajan kivikamaran välillä. Ennen kaikkeuden alkua Vorek oli yksin. Suunnaton oli Vorekin ikävä koko tyhjyyden keskellä. Sitten sai alkunsa kaikkeus. Vorek synnytti lapsensa Gurakalin, Galerin Balegurin, Olmurin, Marelakin, Ervudin, Nausmurin ja Ilevarin. Tämän tehtyään ei Vorek enää tuntenut yksinäisyyden painoa. Mutta lapset eivät olleet isänsä veroisia kaikkeudessa ja mahtavuudessa ja pimeys oli heidän ympärillään ja he pelkäsivät. Kun Vorek näki tämän tuli hänen sydämeensä jälleen murhe ja hän mietti pitkään, mitä tekisi tuottaakseen lapsillensa ilon. Niin teki Vorek maailman lapsillensa iloksi, jottei heidän tarvitsisi asua pimeydessä. Pitkään Vorek riemuitsi lastensa ilosta ja niin hän ilolla täyttyneenä synnytti lisää lapsia ja näin tulivat maailmaan alemmat jumalat.
Vorekin esikoinen kyllästyi nopeasti maailmaan ja isänsä ja muiden lasten suunnaton riemu vain ärsytti häntä. Niin Gurankal lähti kiertelemään maailman synkillä reunamilla, missä pimeyteen ei pysty edes rautaveitsi. Maailman pimeillä reunoilla Gurankal tapasi pimeyden henkivaltoja, jotka kuiskuttelivat hänelle salatun tiedon mustia jyviä. Gurankal söi jyvät ahnaasti ja niin muuttui hänen sydämensä päivä päivältä mustemmaksi. Gurankal syötti mustalla tiedolla myös omia lapsiaan ja he vieraantuivat muista jumalista.
Kun Vorek sai tietää esikoisensa Gurankalin sydämen pimenemisestä meni hän nuhtelemaan Gurankalia. Koska Gurankal oli langennut pois valosta ei hän tahtonut enää kuunnella isäänsä, vaan alkoi vastustamaan häntä. Yksin hän ei ollut isänsä veroinen, mutta kutsuttuaan avukseen lapsensa ja pimeyden henkivallat hän surmasi isänsä. Kun Vorekin muut lapset saivat kuullakseen sen, mitä Gurankal oli tehnyt menivät he ja kävivät käsiksi Gurankaliin ja kukistivat hänet. He eivät kuitenkaan voineet tappaa isoveljeään ja hänen apureita, koska heidän oma sydämensä ei ollut pimeyden henkivaltojen mustaama. Niin heitettiin Gurankal lapsineen pois maailmasta siihen ikuiseen pimeyteen, joka oli hänet langettanut.
Vorekin veri levisi maailmaan ja siitä syntyivät kaikki eläväiset maailmaan. Sydänverestä paksuin jäi vuorille ja siitä syntyivät peikot, ohuin valui laaksoihin saakka ja siitä ovat alkunsa saaneet ihmiset. Sydänverestä kirkkain ja puhtain osa jäi kukkuloille ja siitä tuli örkkejä. Myös Gurankalin verta roiskahteli alas saakka ja siitä ovat maailmaan tulleet kaikki tihulaiset, kiusa, tuho, taudit ja vaiva."
Ulekin menneisyys on kauttaaltaan hyvin sotaisa ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä sen tulevaisuus on oleva myös hyvin samankaltainen. Suvun ja klaanin kunnian puolustaminen sekä sotiminen kuuluvat kiinteänä osana Ulekin kulttuuriin.
Kurottaessaan satojen vuosien päähän historian hämäriin voi nähdä Ihmisten ja örkkien välisiä julmia sotia. Taistelunhaluiset Ulekilaisurhot valtaavat säälimättömissä ja verisissä taisteluissa örkeiltä heidän vanhoja kotikontujaan ja elämään itseensä huomattavasti ihmisiä syvällisemmin suhtautuvat örkit pääasiassa perääntyvät taisteluiden tieltä. Sota ei toki ole totaalista eikä missään määrin jatkuvaa. Joskus yksittäisten yhteenottojen välillä saattaa vierähtää pitkäkin aika, mutta kaikesta huolimatta kuoleman synkkä varjo roikkuu jatkuvasti Ulekin ja koko Bournen maan yllä.
Vähitellen ihmisten ja örkkien väliset taistelut harvenivat ja klaanit puolustivat kunniaansa ja alueitaan lähinnä toisiaan vastaan. Kävivätpä rajaseutujen klaanipäälliköt silloin tällöin hakemassa itselleen sopivasti ryöstösaalista ja muutamia naisia Belvorin, Laspinin tai Almorin puolelta. Laspinissa ei kovin pitkällä käyty, myiväthän he Ulekilaisille viljaa hyvään hintaan ja erityisesti sen kuljettaminen oli Laspinista kätevintä. Sen sijaan Belvorin rajaseutuja ei erityisemmin säästelty ainakaan noihin aikoihin. Seuraava on lainaus nykyisen Varangan herttuakunnan alueilta koiliseen alkavalla vuoristoseudulla tuolloin mahtavan Ur-Martik -klaanin viimeisen johtajan Rustan Martikin muistelmista, jotka ovat vanhinta Ulekilaista kirjallisuutta.
"Vaikka olen jo käynyt vanhaksi janoaa mieleni edelleen päästä taistelleen osoittamaan Ur-Martikin suuri mahti ja sukuvalta. Nyt on tilaisuuteni vihdoin koittanut, ne alamantujen* miehet julkesivat viime kesänä ruveta viljelemään osaa niistä maista, joilla minä Rustan-suuri johdatin Ur-Martikin miehet rehdin miehuuskokeen ja valtamittelön voittoon. Nämä niljakkeet ovat nyt salakavalasti tunkeneet viljelyksiä hallitsemilleni maille ja ovat aikeissa syödä suihinsa Ur-Martikin maan miehilleen kasvattaman laihon! Sellaista ei voi sallia! Ur-Martikin on pidettävä kunniansa ja otettava takaisin omaisuutensa näiltä alamantujen tuholaisilta."
* Ulekilainen haukkumasana tasangon asukkaasta.
Tämä ja monet muut samankaltaiset henkilökohtaiset ja yleisemmät vihollisuudet kantavat synkkää suvaitsemattomuuden hedelmää vielä nykyäänkin, mutta tuolloin puoleen toista sataa vuotta sitten tilanne oli pahimmillaan.
Lopulta Belvorilaiset kokosivat rivinsä ja yksineljättä yli sata vuotta sitten vyöryivät torvien soidessa moninkertaisella ylivoimalla Ulekiin. Liekö mikä ollut belvorilaisten haaveena, mutta saavuttamatta se jäi. Vaikka Belvorilla oli puolellaan hurja miesylivoima ja korkelta tasolta johdetut joukot sen menestys Ulekin vuoristoseutujen karaistuneita hurjimuksia vastaan oli luvattoman heikko. Vuoristoinen maasto ei sallinut belvorilaisten käyttää tehokkainta asettaan - ratsuväkeä - sen täydessä tuhovoimassa ja kun jokainen ulekilainen taisteli kotikonnuillaan käyttäen koko historian saatossa hioutuneen sotataitonsa ja maaston täydellisesti hyödykseen oli tulos jotain muuta, kun mitä belvorilaiset olisivat toivoneet. Vaikka belvorilaiset etenivät koko ajan he kärsivät jatkuvasti raskaita tappioita. Synkin miettein muistelee Vanaran herttuakunnasta kootun ja siellä koulutetun eliittiyksikön komentaja Ninemiin solaa, jonne hänen sotilaansa motitettiin kuolemaan nälkään liki kahdeksi kuukaudeksi. Katkera on Belvorilaisille myös muisto Fjardarin taistelusta, jossa Orvikin klaanin miehet tuhosivat nelinkertaisella ylivoimalla hyökänneen belvorilaisen ratsuväkiosaston.
Jenim Erlitoschin omaelämänkerrasta "Vanaran haukka"
"Olkoot tuhannesti kirottu nämä ulekilaiset selkäänpuukottajat. Ei heissä ole miestä taistelijoiksi. Aina, kun pääsemme iskuetäisyydelle, he pakenevat ylös vuorille. Tässä me vain seisomme laakson pohjalla vailla ruokaa ja vailla mahdollisuuksia liikkua minnekään. Nuo alhaistakin alhaisemmat piileskelijät vaanivat meitä rinteiden louhikoissa eivätkä suostu taistelemaan ja selvittämään paremmuutta rehellisin keinoin. Voimme vain odottaa Odelregin joukkoja ja toivoa, että ruokamme riittää."
Sota Belvoria vastaan kävi Ulekille raskaaksi. Perimmäinen syy oli siinä, että Belvor oli saanut osittain valloittamalla alueita ja osittain painostamalla Laspinia suljettua Ulekin viljahanat. Tämä sai kansan näkemään nälkää Belvorilaisten polttaessa pellot ja vallatessa tiet ja kaupungit. Ruokaa ei ollut koko maassa, mutta Almorista pystyttiin toki tuottamaan Ulekin armeijan tarvitsemaa viljaa. Ongelma vain oli siinä, että almorilaiset osasivat käyttää tilanteen hyväkseen ja vilja oli hinnoissaan. Belvorin ja Ulekin sodan aikaan Almorin herttuat tienasivatkin mielikuvituksellisia summia rahaa. Kansa kuoli vuorilla nälkään ja purki vihansa valloittajien niskaan aina tilanteen salliessa.
Juuri, kun ulekilaiset olivat alkaneet toivoa lopulta pääsevänsä eroon edelleen raskain tappioin sinnikkäästi sotivasta Belvorista, tapahtui jotain varsin odottamatonta. Yhtäkkiä Belvorilaisten tilalla olikin Rusticanialaisia! Alkuun Ulekissa luultiin näiden liittoutuneen, mutta varsin nopeasti selvisikin, että Rusticanialaiset oli saanut liikkeelle uusi vallanhimoinen valtias Khadatkitis. Sota on saanut sellaisen käänteen, että ulekilaisten on joko saatava aikaan rauha Khadatkitiksen kanssa tai vetäydyttävä ylös vuorille näkemään nälkää. Ulekilaisten onneksi rauha tuleekin, mutta sitä kautta, että Khadatkitis yhdistää Bournen ja julistautuu keisariksi. Ratkaisu ei millään muotoa ole ulekilaisten mieleen, mutta joskun on osattava uhrata oikeassa paikassa. Sodan rauniot rakennetaan ja Laspinin vilja virtaa jälleen Ulekiin.
Keisarin hallittua kolmisenkymmentä vuotta putkahtavat vanhat kaunat pinnalle pohjoisessa Ulekissa ja ei aikaakaan, kun Ulek on jälleen sama vanha kunnon Ulek, kuin ennenkin. verikostoa ja säälimättömiä taisteluita klaanien kunnian puolesta jatkuu muutamien kymmenien vuosien ajan. Nyt katsovat örkit tilaisuutensa koittaneen ja hivuttautuvat ihmisten taistellessa keskenään osalle vanhoista kotikonnuistaan ja asettuvat asumaan. Tilanne vakiintuu jälleen vähitellen tavanomaiseksi kahakoinniksi ja ryöstelyksi.
Kaksi kolmatta vuotta sitten ulekilaisten painajaisesta tulee jälleen totta, kun Zakharalaiset hyökkäävät Laspiniin ja Rusticania osoittaa lopullisesti keisari Khadatkitiksen johdolla täydellisen välinpitämättömyytensä Bournen eduista kokonaisuutena kieltäytymällä lähettämästä armeijaansa Zakharalaisten tielle Laspinin maaseudulle. He vain ilmoittavat pitävänsä keisarillisen laivaston avulla huolen meriherruudesta ja muut saavat sotia sotansa. Ulekin vilja-aitta on jälleen kerran mennyttä, kun Laspin nopeassa tahdissa menetetään Zakharalaisille. Huhut tietävät kertoa, että maaväestön asema paranee ja vauraus kasvaa Zakharalaisten tulon myötä, mutta näiden huhujen todenperäisyys on vähintäänkin kyseenalainen. Oli miten oli, ulekilaisille koittivat kuitenkin jälleen ankarat ajat, joutuessaan turvautumaan Almorin kalliiseen viljaan.
Viime vuosina tilanne on ollut Laspinin uuden hallitsijan Laseirin ansiosta tasaisesti matkalla Ulekin kannalta parempaan suuntaan. Sikäli muutosta on tapahtunut, että enään kauppakumppaneina Laspinin puolelta eivät ole Laspinilaiset, vaan Zakharalaiset, joiden käsissä nykyään on Laspinin rikkaus. Zakharalaisissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta aivan omituiset tavat heillä on ja lisäksi he pyytävät viljasta nykyään hintaa lähes yhtä paljon, kuin almorilaiset.
Voidaan perustellusti sanoa Ulekin seisovan rautajaloilla. Ehdottomasti tärkein ja sitä paitsi lähes ainoa vientituote on erilaiset kaivannaiset. Ulekin rautavarannot ovat Bournen suurimmat ja sen sepät maankuuluja. Raudan lisäksi Ulekilaiset kauppaavat ulkomaalaisille kauppiaille jalometalleja, korukiviä ja lasia sekä sen valmistamiseen käytettävää kvartsihiekkaa.
Keisarikunnan aikana Ulek on kyennyt elämään rauhassa ja sen väestö on kasvanut moninkertaiseksi ja veltostunut. Samalla maan rappion alkaessa on sen omavaraisuus heikentynyt ja vaikka Ulek vieläkin selviää hyvinä vuosina, ei kukaan tiedä kuinka kävisi jos sateet viesivät yhdenkin sadon ja maa samanaikaisesti jäisi ilman Laspinin ja Almorin viljaa. Almorista tuodaan kalaa ja viljaa, Laspinista pääsääntöisesti viljaa ja Belvorista lihatuotteita. Ruoka maksetaan joko metalleina tai aseina ja muina metallitarvikkeina.
Liikkuminen ja kuljettaminen on Ulekissa äärimmäisen vaivalloista. Maan halki kulkee vain muutamia teitä ja ainoat tiet, joita pidetään kunnossa ovat ainokaisten kaupunkien Jirikin, Nuurikin, Styakin ja pääkaupunki Hendrin välillä kulkevat kärrypolut. Raudan ja viljan kuljetukset hoidetaan pitkin kapeita, kivikkoisia ja vuolaita vuoristojokia. Tämä kuljetustapa on todella vaivalloinen ja vaarallinen, mutta käytännössä ainut edes jollain tavalla käyttökelpoinen keino tuoda rautaa Ulekista muualle Bourneen. Uittajat ovatkin Ulekin arvostetuin ammattikunta ja suorastaan tarunhohtoista väkeä. Harvoin tulevat kaikki uittomatkalle lähteneet miehet hengissä takaisin.
Ulekilaiset ovat klaaniväkeä henkeen ja vereen. Perhe ja suku ovat arvostetussa asemassa ja hallitseminen perustuu täysin klaanin, suvun ja perheen päämiehen asemaan. Tätä rakennetta tiivistää vielä entisestään se, että asutus Ulekissa on harvaa ja kylät ovat eristyksissä toisistaan. Klaani on yhteisöelämän perusta. Selvästi tämä tulee esille talven taittumisen juhlassa, jolloin joka vuosi yksi klaanin mies saa sankarin arvonimen kunnostautumisestaan taisteluissa tai työn teossa. Sankarin arvoa suurempaa kunniaa ei voi kukaan mistään vastaanottaa.
Ulekin kylät on jaettu paroniteetteihin, joiden paronit ovat vastuussa omista ja alaistensa tekemisistä jaarlille. Tämä hallintojärjestys tukeutuu hyvin vahvasti suvun ja perheen asemaa korostavaan perinteeseen. Käytäntö on usein se, että paroni rinnastetaan, jos ei suoraan niin ainakin ajatuksen tasolla, klaanipäällikköön ja jaarli on sitten päällikköjen päällikkö, eli vanhalla arvonimellä päälliköiden neuvoston johtaja. Nykyisin Ulekin pälliköiden neuvoston johtaja on neljänkymmenen ikäinen järkälemäinen Turrosh Mak.
Asukkaat ovat armottomien säiden ja eliolojen myötä tulleet karskeiksi ja kestäviksi. He tietävät, että yhteisin ponnistuksin pääsee pidemmälle kuin kukaan yksin, niinpä Ulekissa onkin vallalla suunnaton yhteishenki. Ulekilaiset ovat hyvin ehdottomia tekemisissään. Jos jokin asia päätetään, niin se myös tehdään. Tämä korostuu erityisesti siksi, että ulekilaiset tekevät keskinäisistä vihamielisyyksistä piittaamatta tinkimätöntä työtä yhteisen asian eteen ja kun asioista kokoonnutaan päättämään muutamien vuosien välein on erittäin tärkeätä pitää sanansa. Siksi vuorten mies ei koskaan petä lupaustaan.
Ulekilaisilla on hyvin erityinen suhde tunteisiin. Vihaaminen tai rakkaus ei koskaan voi olla täysin henkilökohtaista, vaan se kohdistuu aina myös sukuun tai perheeseen. Koskaan kukaan ei tunne kaunaa yksittäistä henkilöä kohtaan, vaan kohde on aina joko perhe, suku tai klaani. Tämä johtuu perheen ja suvun asemasta Ulekissa. Omat asiasi ovat perheesi asioita ja perheesi asiat ovat kaikki sinun omiasi. Jos sukuasi loukataan, on sinua henkilökohtaisesti loukattu.
Ulekilaiset ovat yleensä epäluuloisia ulkopuolisia kohtaan, joidenkin mielestä heitä voi sen perusteella kutsua hyvinkin sulkeutuneeksi kansaksi. Näennäinen epäluuloisuus johtuu ulekilaisten kohdalla siitä, että he todellakin ovat kaikissa asioissa suoran rehellisiä. Mikäli he eivät varauksetta luota johonkin henkilöön he antavat sen myös näkyä.
Naisen asema on Ulekissa hyvin saman kaltainen, kuin muuallakin Bournessa. Nainen huolehtii kodista, hoitaa lapset ja pysyy siellä hellan ja pyykkituvan tietämillä. Miehen tehtävänä taas on suojella sukunsa ja ennen kaikkea perheensä koskemattomuutta. Örkeillä taas tilanne on sukupuolten osalta jokseenkin päinvastainen. Mies on alistetussa asemassa naisen ollessa vahva ja hallitseva osapuoli. Ulekissa ihmisten ja örkkien välillä on siis selvä juopa. Varsinaisia vihamielisyyksiä ei kuitenkaan enää ole samaan tapaan, kuin ennen, he eivät vain ymmärrä toistensa tapoja. Joskus on örkkiklaanista rikoksen takia karkoitettu mies liittynyt ihmisklaaniin, mutta toisinpäin ei ole koskaan sattunut.
Ulekilaisen tavanomainen päivä on työntäyteinen. Ei pelkästään siksi, että elinolosuhteet ovat karut, vaan myös siksi, että työ on arvossaan ulekilaisten keskuudessa. Pikkukylistä kaupunkeihin ihmisillä ja örkeillä on sama päämäärä. Saada rukki pyörimään vinhempaa, saada kitukasvuinen maa antamaan edes sen verran viljaa ja naurista, että lapset eivät yöllä itke nälkäänsä, se on Ulekin arkipäivän toiveikkuutta. "Työttä, ruuatta" on varsin yleinen tokaisu ulekilaisen suusta.
Tieteet ja taiteet ovat ulekilaisten keskuudessa aivan täysin örkkien heiniä. Ihmiset eivät haaskaa aikaansa runouden kaltaiseen lässytykseen tai turhaan ja naurettavaan ajatustyöhön. Vuoristolaisen elämässä on aivan tarpeeksi tekemistä muutenkin. Vähää vapaa-aikaansa ei kannata haaskata, jos tarjolla on huvituksiakin. Vapaa-ajallaan Ulekin miehet harrastavat usein monen moisia kilpailuita. Jos paikalla on useita miehiä eivät he koskaan poistu ennen kuin keskinäinen paremmuus tukinheitossa on ratkaistu. Tavoitteena on heittää komimetrinen tukki siten, että se kohta, mistä heittäessään pitää kiinni päätyy mahdollisimman kauaksi itsestä. Tukinheiton lisäksi ehkä vielä perinteisempi Ulekilainen tapa ratkaista kahdenvälinen paremmuus on karhunpaini. Siinä miehet ottavat toisistaan syliotteen ja puristavat, kunnes toinen hellittää. Ensiksi otteesa hellittävä on paininsa hävinnyt.
Idän shamaaneilta peräisin oleva laulutapa, Itä-Ulekilainen kurkkulaulu, on viime vuosikymmeninä saavuttanut suuren suosion etenkin Hendrin seudulla. Usein kylän miehet istuvat iltaisin nuotiolla ympyrässä kertoillen toisilleen tarinoita ja aina välillä lauletaan hieman. Ison miesjoukon aikaansaama syvänä ja tummana aaltoileva äänimatto saa kylmät väreet kulkemaan kenen tahansa selkäytimessä.
19.9.1998 Tero Tilus
Sähköpostia
Maahinkaiselle : maahinkainen@maahinkainen.org
WWW-tontulle : webmaster@maahinkainen.org