Maailma ja sen historia

I Kun maailma oli vielä nuori

Ennen vapahtajan syntymää kulki elämä kelttien mailla, Britannian syrjäisillä ja vähäpätöisillä saarilla tuttua ja muuttumatonta rataansa vuodenkierto toisensa jälkeen. Kesää seurasi sateinen syksy, sadonkorjuu ja valmistautuminen talven viimaan ja pakkasiin. Silloin nuo maanviljelijät ja kalastajat piiloutuivat pirtteihinsä kylmyyttä pakoon. Talviöinä puhalsivat jäiset tuulet mereltä päin ja raskaat sateet piiskasivat rannikoitten ja jokivarsien kyliä. Niinä pimeinä päivinä tuntui talven valta loputtomalta, vaan aina saapui uusi kevät ja auringon suloinen lämpö sulatti routaisen maan. Silloin kerääntyivät kansat druidiensa johdolla pelloille ja niityille; oli Toukojuhlan aika, ja he juhlivat aurinkoa, toivoivat jumaliltaan hedelmällisyyttä ja vaurautta, runsasta satoa.

Tuohon aikaan Britannian maat olivat vielä Rooman imperiumin vallassa, niin kuin oli miltei koko muukin Euroopan manner. Vielä kituliaat ja köyhät maat, vaatimattomat pellot ja myrskyisän meren kallioisille rannoille perustetut kylät eivät roomalaisia juuri kiinnostaneet. He olivat rakentaneet vain muutamia pieniä linnoituksia Englannin eteläisille rannoille ja kuljettivat sieltä viljaa ja kalaa mantereelle. Elämä kulki tutuissa uomissaan, ja vain pikkuhiljaa alettiin merkit uudesta ymmärtää.

Tuhat ja sataviisikymmentäkaksi vuodenkiertämää sitten lähetti Kaikkivaltias Jumala ainokaisen poikansa maailmaan.

Ja niin Thames-joen tummien vesien varrelle rähjäiseen ja unohdettuun taloon syntyi talonpojan neitseelliselle tyttärelle poikalapsi. Lapsen ympärillä hehkui sanomaton pyhyys ja rauha, jota kaikki hänet nähneet syvästi kummastelivat.

Niinä öinä nähtiin uuden, kirkkaan tähden valaiseva sysimustaa taivasta, ja sitä ihmeteltiin kovin kautta maan. Kuultiinpa lintujenkin laulavan joenvarren lehdoissa niinä öinä, eikä kukaan, joka niiden öisen laulun oli kuullut, voinut olla tuntematta, että jotain suurta oli tapahtumassa.

Idän mailta, Pohjanmeren rannikoilta saapui kolme viisasta miestä poikaa kumartamaan. Nuo druidit olivat nähneet uuden tähden nousevan taivaankannelle ja sen valoa he olivat seuranneet Lontoon kupeeseen saakka. Matkan varrella olivat monet karjapaimenet ihmetelleet tuon tähden hehkua, eivätkä nuo viisaat miehetkään olleet kyenneet sen loisteen lähdettä kertomaan. Mutta sen he tunsivat, että se oli ihme, se oli ennus, ja sen valoa oli heidän seurattava.

He saapuivat joen varrelle pieneen ja vaatimattomaan talonpojan taloon ja löysivät äidin ja kapaloidun lapsen. Niin suuri oli pyhyys, joka lapsen ympärillä hehkui, että kykenemättä lausumaan sanaakaan he polvistuivat ja kumartuivat tuon lapsen kehdon äärelle. Kaukaisesta kodistaan he olivat tuoneet lapselle runsaita lahjojaan: lehmuksen oksia, vasun täydeltä näkysieniä sekä pronssisen sirpin, jolla kerättiin tuohon aikaan yrttejä.

Lapsen kasvaessa lintujen öinen laulu sammui, mutta kirkas tähti ei koskaan himmennyt. Pyhä poika hämmästytti ihmeellisillä teoillaan ja mahtavilla puheenlahjoillaan jopa druideista viisaimpia. Vain harvoin tapahtui niin, ettei hän liikuttanut kuulijoitaan kyyneliin, ja kun hän puhui viimeisestä tuomioista ja helvetin tuskista, hän samoin kuin hänen kuulijansakin puhkesi kovaan itkuun. Katumuksentekijät heittäytyivät kaikkien läsnäollessa maahan ja tunnustivat itkien suuret syntinsä. Poika näki ihmeellisiä näkyjä ja paransi sairaita kosketuksensa voimalla. Vuodet kiersivät rataansa, ja hänen maineensa levisi. Ajan kuluessa yhä useammat ihmiset ympäri Britannian saapuivat hänen luokseen tuodakseen hänelle lahjoja ja kysyäkseen hänen neuvojaan ja apuaan.

Jo niinä päivinä Pyhä poika kertoi olevansa Kaikkivaltiaan poika ja maailman vapahtaja. Hän kertoi kuulijoille yhdestä, ainoasta Jumalasta ja Hänen enkelijoukoistaan. Hän kertoi maailman luomisesta, ihmisen karkottamisesta Paratiisista, vedenpaisumuksesta ja Nooan arkista. Hän kertoi monia ihmeellisiä tarinoita, ja kaikki jotka ne kuulivat, ihmettelivät suuresti sitä kuinka todellisilta ne tuntuivat. He tunsivat veden pärskeen ihollaan, kuulivat sen pauhun ja tunsivat pelon, he tunsivat suurta ja syvää häpeää ihmisen syntiinlankeemuksen tähden. Eikä kukaan, joka oli poikaa kuullut, ollut enää sen jälkeen entisensä.

Poika kertoi kelteille myös Jumalan kymmenestä käskystä ja valisti ihmisiä niitä noudattamaan. Hän kertoi, että Herra oli valinnut keltit omaksi kansakseen, ja sen tähden he saivat kuulla tuon tiedon valon ensimmäisinä kaikista kansoista. Vuosien kuluessa hän sai yhä lisää kuulijoita ja seuraajia. Hän ilmoitti nimekseen Kristus, ja tuolla nimellä hänet tultiin tuntemaan. Useita vuosikymmeniä hän vaelsi ympäri Britannian maita julistaen Herran sanaa ja kertoen uudesta, tulevasta valtakunnasta.

Kun neljäkymmentä talvea oli kulunut hänen ihmeellisestä syntymästään, hän kokosi kuulijansa yhteen ja piti suuren puheen. Sinä päivänä nähtiin tuon kirkkaan tähden hehkuvan taivaalla yhtä aikaa auringon kanssa. Tuhannet keltit, jotka olivat kokoontuneet häntä kuulemaan, vannoivat syvässä hurmoksessa Vapahtajan kunniaa, ja Keisari - joksi häntä tästä lähtien nimitettiin - kastoi heidät kaikki Thamesin tummassa vedessä. Tämä oli kristikunnan synty.

Ei kulunut kauankaan, kun Keisari oli koonnut ympärilleen papiston. Osa heistä oli vanhoja druideja, jotka olivat tulleet tuntemaan todellisen jumalan, osa aivan nuoria kristinuskon sanasta innoittuneita. Kristuksen papit alkoivat pitää jumalanpalveluksia, kastaa vastasyntyneitä ja opettaa kansaa Herran tahtoon. Näistä papeista ensimmäisiä oli mies, joka tultiin tuntemaan nimellä August Valonnäkijä. Hänen kynästään syntyivät ensimmäiset pyhät kirjoitukset sekä varhaisimmat Kaikkivaltiaan kunniaksi sävelletyt virret.

Ja Thames-joen varteen rakennettiin myös Lontoon kirkko, kristityistä kirkoista ensimmäinen. Meidän aikamme ihmiset tuntevat sen Pyhän Keisarin Tuomiokirkkona. Pian Lontoon kirkon ympärille kasvoi myös linna, sitten suuri linnoitus, johon Keisari myöhemmin asettui. Ennen kuin kymmenenkään talvea oli kulunut, oli tuon linnoituksen ympärille levittäytynyt vilkas ja elämää sykkivä kaupunki, joka vain kasvoi seuraavien vuosisatojen aikana. Keisarin kaupungin kaduilla toimittivat ihmiset arkipäiväisiä askareitaan ja kaiken yllä lepäsivät lukemattomien kirkkojen tapuleiden turvalliset varjot. Lontoon kaupungista oli tuleva Kristuksen Keisarikunnan maallisen ja hengellisen vallan keskus, jonka pyhyyttä julistavat niin Tuomiokirkon kuin Pyhän Neitsyen Katedraalin kaltaisten, mitä suurenmoisimpien Herran huoneiden taivaita hipovat kellotornit.

II Rooma tuhoutuu

Niinä aikoina saapui Euroopan porteille idästä hurja mongolikansa. Hunnit tekivät yhä pitempiä ja rohkeampia ryöstöretkiä ja 300-luvun kuluessa tuo kansa vyöryi ylitse itäisten maitten ja ajoi niillä iäti eläneet heimot pakosalle omista kodeistansa. Länsigootit pakotettiin siirtymään isiensä mailta aina Rooman muureille saakka.

Rooman keisari Valens onnistui tekemään sopimuksen goottien kanssa: nämä eivät etenisi enää kohti Roomaa, vaan asettuisivat niille sijoilleen puolustamaan valtakunnan pohjoisimpia osia. Kansallistunnostaan tarkalle roomalaisten ylimysten joukolle tuo sopimus oli kuitenkin nöyryyttävä, ja muutama heidän johtamansa legioona kävi länsigoottien selustaan. Seurasi kostonkierre, ja pian koko Balkanin niemimaa oli riehuvan sodan kynsissä. Keisari Valens ei lähettänyt itselleen uskollisia legioonia pysäyttämään gootteja, sillä katsoi sitoneensa kätensä varhaisella sopimuksellaan.

Vasta vuoden 395 tultua hän päätti johtaa legioonansa Rooman kaupungista pohjoiseen gootteja vastaan. Silloin oli kuitenkin jo aivan liian myöhäistä, eikä keisari yksin kyennyt pysäyttämään goottien vääjäämätöntä hyökyä kohti Rooman kaupunkia. Murheen ja epäonnen murtama keisari vyötti itse miekkansa kupeilleen ja ratsasti ensimmäisenä sotilaittensa joukosta kohtaamaan heimoarmeijat. Keisarinsa esimerkin innoittamina roomalaiset taistelivat urheammin kuin koskaan aikaisemmin. Taistelut raivosivat päiväkausia goottien hyökkäysten murtuessa aalto toisensa jälkeen roomalaislegioonien kilpimuuriin. Kolmannen päivän jo kääntyessä iltahämärään tavoitti nuoli kunnioitetun keisarin, ja Valens kaatui kuolleena maahan. Vain hetkeä myöhemmin murtui Rooman legioonien vastarinta. Sotatantereella makasi suuri sankari, ja tie Rooman sydämeen oli avattu verisin viilloin. Vielä tuolloin ei sodan väsyttämistä gooteista ei kuitenkaan ollut uskaltautumaan Rooman sydänmaille, vaan he perääntyivät voittonsa jälkeen.

Tuon päivän jälkeen Rooma ei enää koskaan palannut entiselleen. Jättiläismäiseksi levittäytynyt keisarikunta natisi liitoksistaan ja koko valtion hallinto oli pahoin rappiolla, samoin sotavoimat. Rooman kaupunki muuttui hiljalleen Euroopan helmestä likaiseksi ja saastaiseksi synninpesäksi. Vauraat itäroomalaiset eivät halunneet luopua ylellisestä elämäntavastaan ja uhrata varojaan läntisten valtakunnan osien auttamiseen. Sekasortoisessa tilanteessa kaivattiin valtakunnan yhdistävää, vahvaa keisaria, mutta sellaista ei koskaan saatu. Vielä samana vuonna Konstantinopolin ylimykset julistivat Itä-Rooman valtakunnan läntisestä veljestään riippumattomaksi keisarikunnaksi. Se oli petos, sytytti vihan loimun roomalaisten sydämiin ja tuo loimu lietsoi vielä monta sotaa noiden kahden Rooman välille.

Kerrotaan, että tuskin kymmenen vuodenkiertoa oli ehtinyt kulua loppuun, kun goottien kuninkaaksi kohonnut Alarik oli koonnut armeijansa uuteen iskuun. Kuninkaansa johdolla gootit kukistivat nopeasti harvat heitä vastaan avoimella kentällä asettuneet legioonat. Rooman muurien luona gootit pysäytettiin hetkeksi, mutta lopulta kaupunkia puolustamaan jääneiden legioonien oli pakko avata kaupungin portit ja antautua valloittajalle. Tuota nöyryyttävää tappion päivää seurasi suunnaton hävitys. Alarikin johtamat gootit ryöstivät Forum Romanumin ja koko Rooman kaupungin. Vuoden verran nuo gootit pitivät leiriä Rooman kaupungissa, kunnes heidän kuninkaansa kuoli kahakassa roomalaisten kanssa. Tuon jälkeen köyhä Rooma ei enää houkuttanut gootteja, vaan he siirtyivät Rooman viljavampaan osaan, Hispaniaan.

Tuolloin Rooman pelastukseksi koituivat eteläiseen Italiaan paenneet legioonat, jotka goottien lähdettyä miehittivät Rooman ja aloittivat sen jälleenrakennuksen. Todellinen määräysvalta läntisen Rooman asioihin oli kuitenkin germaanisyntyisillä palkkasotureilla. Kuitenkin ilman noita legioonia olisi koko Länsi-Rooma tallautunut hunnien liikkeelle ajamien barbaarikansojen jalkoihin ja huuhtoutunut jäljettömiin loputtomien kansojen vaellusten aaltoillessa ylitse Euroopan sydänmaiden.

Vuoden 451 saavuttua germaanien oli pakko jättää Rooma ja käydä muiden heimokansojen sekä frankkien kanssa pysäyttämään hunnien kaikkien aikojen suurinta sotapäällikköä, hirmuista pakanakuningas Attilaa. Tämän pelätty ratsuväki herätti levottomuutta ja suoranaista kauhua. Tiedettiin, että vaakalaudalla oli niin heimokansojen kuin roomalaistenkin kohtalo ja niinpä marssivat Roomankin viimeiset legioonat noille Katalaunisille kentille, joilla raivoisa taistelu käytiin. Suurin uhrauksin eurooppalaiset kansat löivät valloittajan ja juuri heimokansat ottivat vastaan Attilan hirmuisen rautanyrkin roomalaisten selvitessä kilpimuuriensa takana vähemmällä. Niinpä germaaneista ei ollut enää palaamaan Rooman-valtauksilleen Apenniinien varjoon, ja Katalaunisilta kentiltä voittoisina ja ennen kaikkea ylpeytensä takaisin saaneena palaavat legioonat vapauttivat maat, jotka olivat yhä jäljellä vanhasta imperiumista.

III Keisarin nimeen, herran puolesta!

Britannian saari vaurastui ja vahvistui Keisarin nimen alla. Roomalaiset oli ajettu pois hunnien saapuessa Eurooppaan, eikä heitä sen koommin saarella nähty. Thames-joen rannalle perustettiin lukuisia uusia kyliä ja kaupunkeja, jotka kasvoivat kukoistavina kuolemattoman keisarin hallitessa valtakuntaansa Lontoon linnastaan.

Hänen lippunsa alla, hänen voimansa kautta ja hänen nimeään julistaen tulisi vielä koko maailma yhtymään. Niin oli Keisari julistanut, niin oli Keisarin Ilmoituksiin kirjattu, ja niin oli käyvä. Herran valittu kelttien kansa tulisi Häntä siinä auttamaan. Talvet seurasivat toisiaan, kesä toisensa jälkeen kääntyi syksyyn. Öisin lensivät kipinät seppien pajoista, kun kaikkialla valtakunnassa taottiin aseita ja panssareita keisarin armeijaa varten. Armeijoita kutsuttiin kokoon, ikimetsiä kaadettiin laivojen rakennuspuiksi.

Lopulta Keisari kokosi uskolliset joukkonsa yhteen. Aika oli valmis Keisarin valtakunnan laajeta ja kristinuskon ilosanoman levitä pakanain korviin. Sinä kesänä, Herran vuonna 549 irtosivat uljaat laivat sataman suojasta ja käänsivät kulkunsa meren ylitse kohti Frankinmaan rannikkoa. "Keisarin nimeen, Herran puolesta!" Huudot kiirivät yli meren, ne kantautuivat yhä lailla kotiin jääneiden kuin aavan toisella rannalla odottavien korviin ja Herra yksin todisti, kuinka tuolla vastarannalla vapistiin.

Keisarin armeijaa johti tuolloin suuri sotapäällikkö Willelmus Hemming. Hän oli pitkä ja komea mies, jolla oli kumeana kantava ääni ja karhun voimat. Hän oli useissa taisteluissa ansainnut sotilaittensa kunnioituksen ja vankkumattoman luottamuksen.

Laivat karahtivat Frankinmaan kallioiseen rantaan. Korkealla keisarin joukkojen yllä liehui ristilippu. Kuinka ylpeinä, riemua täynnä hänen armeijansa marssivatkaan! Ylistysvirret kaikuivat rannan kalloista. "Keisarin nimeen, herran puolesta!" Lippu hohti auringon kultaisessa loisteessa ja Willelmus ratsasti joukkojensa ensimmäisenä kohti tuntematonta maata, joka vielä odotti kristinuskon ilosanomaa kuin virvoittavaa vettä.

Monet kääntyivät uuteen uskoon, ja heitä keisarillinen armeija kohteli hyvin ja lempeästi. Kelttien suureksi kummastukseksi yhtä monet kuitenkin turvautuivat vanhoihin jumaliinsa ja kääntyivät näitten puoleen. Uskonnollisen hurman vallassa keisarin suuri armeija tuhosi ja poltti lukuisia kyliä ja pakotti vangitut asukkaat suutelemaan ristiä ja vannomaan uskollisuutta keisarille.

Seuraavien kuukausien aikana käytiin lukuisia taisteluita. Frankkien armeija oli lukumääräisesti suurempi, mutta kelttien luja usko ja syvä ylpeys siivitti keisarin armeijan voittoon ratkaisevissa taisteluissa. He taistelivat Willelmuksen johdolla, keisarin ristilipun hulmuavan punan ja taivaallisen kullan väreissä kiiltävien ristien alla. Kun vuosi oli kulunut määräänsä, oli koko Frankinmaa keisarin joukkojen hallussa.

Keisarin korkein lähettiläs, arkkipiispa Feroleun Grimlake kokosi maan ylimykset kokoon, ja pitkien neuvottelujen jälkeen Frankinmaan ruhtinaaksi, Keisarin vasalliksi nimettiin Wilhelm Fredrick II, jonka suonissa virtasi kiivas germaaniveri. Hän johti maata sen herrana, mutta tunnusti Keisarin vallan. Hän vannoi uskollisuuttaan, sitoutui sanallaan maksamaan Keisarille veroja ja puolustamaan tämän valtaa miekallaan sekä pitämään huolen siitä, että kansa pysyi kristinuskossa. Ruhtinas rakennutti Frankinmaalle kirkkoja, ja kansa seurasi uudessa uskossa suuresti kunnioittamaansa hallitsijaa.

Frankkiarmeijoiden avulla Gallian pohjoisilla rajoilla asustaneet saksit käännytettiin Herran uskoon muutamassa kuunkiertämässä. Kansojen johtajat sidottiin Keisariin uskollisuudenvaloin.

Niinä aikoina Keisarin oli toisaalta järjestettävä kristikuntaan liitettyjen maiden hallinto, ja toisaalta palkittava armeijansa. Sotaherrat saivat palkkiona uskollisuudestaan ja uhrauksistaan läänityksiä vallatuilta mailta. Näiden tilojen perinnölle muodostui läänityslaitos, joka muovautui lopulliseen muotoonsa seuraavien vuosisatojen kuluessa. Feodaalinen järjestys takasi ruhtinaille - Keisarin suurvasalleille - oikeuden veronkantoon ja tuomiovaltaan maillaan. Ruhtinailla oli myös omat vasallinsa: herttuat, kreivit, paronit ja ritarit, jotka puolestaan käyttivät samoja oikeuksia omien linnoitustensa tai kartanoittensa mailla. Jokainen vasalli maksoi veroja herralleen, ja lopulta suuri summa rahaa päätyi Keisarin kirstuihin. Osa noista varoista ohjattiin teiden ja kirkkojen rakennuttamiseen sekä armeijan ylläpitoon.

Frankinmaan valtauksen jälkeen pyhä armeija eteni vääjäämättömällä voimalla halki Euroopan sydänmaiden. Heimo heimolta kansa toisensa jälkeen liitettiin Keisarin mahtavaan valtakuntaan ja vuoden 552 kesän tullen armeija saavutti Alppien jylhän vuoriston. Niiden takana odotti Rooma, joka yhä oli pelottava vihollinen niin muistoissa kuin kentälläkin. Roomalaiset kävivät kiihkeään vastarintaan valloittajaa päin, ja seuraavien vuosien kuluessa käytiin uuvuttavan raskaita ja pitkiä taisteluita vuorisolien herruudesta ja kulusta niiden läpi Rooman porteille. Raskain tappioin pyhän armeijan eteneminen estettiin ensimmäistä kertaa ja hämmennys valtasi Kristuksen sotureiden mielet. Kuinka kukaan saattoi pysäyttää Kaikkivaltiaan Pojan Sanan levittämisen?

Tuolloin Kristuskeisari kutsui koolle ensimmäisen kirkolliskokouksensa. Englantiin kutsuttiin piispojen ohella valtakunnan suurvasallit, jotka tuolloin tapasivat ensimmäistä kertaa valtiaansa. Kokouksessa Keisari antoi määräyksensä: armeijasta jätettiin pieni osa vartioimaan Alppien solia, muu sotajoukko kääntyisi kohti Keski-Eurooppaa. Toki puhe oli tuolloin monesta tärkeämmästäkin asiasta opin saralla, mutta kuten aina, sodat muistetaan, ei suurta viisautta.

Pohjoisessa Keisarin valtaan alistettiin juutit, ja ennen kuin kaksi vuodenkiertämää oli kulunut loppuun, oli kristikunta levittäytynyt jo Saksanmaalle saakka. Vuoden 554 syyskuussa käytiin viimeinen, ratkaiseva taistelu Saksanmaan herruudesta. Jomsborgin asukkaat olivat jo aikaa sitten paenneet toisiaan lähestyvien armeijoiden edestä. Syystuuli puhalsi raakana ja kirpeänä, kun joukot tarkkailivat toisiaan ja odottivat johtajiensa merkkiä. Vilja painui lakoon armeijoitten alla, kaupungin muurit tärisivät askelten jyminästä. Hirmuinen taistelu päättyi keisarin armeijan voittoon: Patrick - Wilhelm Fredrick II:n poika - kukisti germaaniruhtinas Otho Julman ja pakotti tämän tunnustamaan Keisarin voiman. Ruhtinaalle luvattiin suuret läänitykset ja vauras tulevaisuus, mikäli tämä suostuisi armeijoineen auttamaan slaavien kukistamisessa.

Slaavit ajettiinkin aina Elbe-joen taakse itään. Uudet vallatut alueet läänitettiin germaaniylimyksille, jotta nämä tyytyivät Keisarin valtaan. Etelässä joukkoja siirrettiin lisää Rooman rajalle, ja vielä ennen vuoden loppua armeijat vyöryivät Alppien solista Rooman rajojen sisäpuolelle. Keisarin sotajoukko koostui kelteistä, frankeista, eri germaanikansoista sekä slaaveista. Kaikki yhden lipun alla, Kristuksen nimessä ja herran puolesta. Ei ollut vääristä pakanajumalista moista vastaan käymään, ei sotaan Bysanttia vastaan ajautuneesta vanhasta keisarikunnasta uutta Keisarikuntaa pysäyttämään.

Kylä kylältä jäi Rooman maaseutu armeijan jalkoihin, ja kaupunki toisensa jälkeen joutui nöyrtymään keisarin sotajoukkojen edessä. Rooman sotilaat olivat urhoollisia, mutta he eivät voineet estää pyhän armeijan vääjäämätöntä etenemistä kohti ikuista kaupunkia. Taistelut olivat verisiä eikä armoa tunnettu. Maaseudun väki kääntyi keisarin uskoon kuoleman pelossa. Jokaiseen valloitettuun kaupunkiin ja linnaan nostettiin Keisarin lippu, kaikki epäpyhät temppelit puhdistettiin ja siunattiin Kristuksen kirkoiksi, pakanajumalain patsaat murskattiin ja jumalankuvat poltettiin aukiolla. Vanhojen jumalien korkeimmat papit surmattiin, mutta muiden sallittiin suudella ristiä ja kääntyä oikeaan uskoon.

Tuhon näyttäessä väistämättömältä Rooman keisari Juventus III veti lopulta kaikki jäljelle jääneet legioonansa Rooman kaupunkiin. Vaikka Kristuksen armeija oli suuri ja väkevä, se ei kyennyt murtamaan kaupunkiinsa linnoittautuneitten roomalaisten vastarintaa. Kaupungin muurit olivat jykevät ja vankat. Kristikunnan joukot alkoivat tuskastua. Piinallista piiritystä oli kestänyt jo pitkään - kahdesti olivat talven lumet sulaneet - mutta mitään ei tapahtunut. Kaupungissa kuului riehuvan tauteja, siellä kärsittiin nälästä ja vilusta, mutta sen vastarinta piti. Osa keisarin armeijan joukoista palasi kaukaisille kotiseuduilleen, eikä armeijan johto kyennyt enää pitelemään niskuroivia joukkojaan aisoissa. Kaiken kukkuraksi vain töin tuskin pystyttiin kukistamaan Konstantinopolin piirityksen keskeyttäneet ja kotiin palanneet legioonat.

Kun piiritystä oli kestänyt miltei kaksi kokonaista vuoden kiertoa, Herran vuonna 557, tapahtui pyhä ihme. Sen jälkeen ei enää kukaan voinut epäillä Keisarin voimia.

Rooma tuhoutui yhdessä yössä. Maa jyrisi kumeasti ja syvältä, kaupungin jylhät muurit sortuivat tomuksi, taivaaseen kurkottaneet tornit murtuivat maahan. Mahtavat kivirakennukset, joiden oli uskottu kestävän tuhannen vuotta, kaatuivat ja ihmisten kirkuna ja kauhunhuudot täyttivät ilman. Taivas oli musta tulipalojen savusta ja katkusta. "Ja niin avautuivat Taivaan portit. Alas kaupunkiin marssi enkelten taivaallinen sotajoukko Herran ylistystä laulaen ja vaskiinsa puhaltaen. Niin välkkyivät taivaalla oudot valot ja salamat, maa kumisi ja Rooman kansa itki ja vaikersi, kun syntiset tulivat tuntemaan Herran vihan. Sysimusta pilvi ympäröi kaupungin, eikä kukaan nähnyt kauhuja, joita sen sisässä koettiin. Seuraavana aamuna Kristuskeisarin joukot marssivat läpi kivien ja savuavien raunioiden. He vangitsivat eloonjääneitten joukosta keisari Juventuksen ja tappoivat tai vangituttivat kaikki muut."

Rooman keisari kuljetettiin Britanniaan Kristuskeisarin linnaan. Häntä kiskottiin vankkurien perässä, ja ihmiset saivat ivata ja sylkeä häntä. Näin hän matkasi koko matkan Lontoon linnaan todellisen Keisarin luo, eikä häntä enää sen koommin nähty.

Rooman kukistaminen yhdisti Kristuksen kansat yhteistä vihollista vastaan ja todisti kansoille Kristuskeisarin voiman. Niin olivat Kristuksen joukot valloittaneen koko läntisen Euroopan, kuten Kristuskeisari oli luvannut ja ennustanut.

Tavalliselle väelle ajat olivat kuitenkin ankarat. Ennen niin viljavat maat olivat talloutuneet armeijoitten alla, viljasiilot oli ryöstetty tai poltettu, maaseutu köyhempi kuin koskaan. Seuraavat talvet olivat kylmiä ja ankaria, halla tuhosi sadot ja ihmiset näkivät nälkää. Vanhat jumalat, joihin aina hädän hetkellä oli turvauduttu, olivat kääntäneet selkänsä. Vanhat temppelit ja lehdot oli tuhottu, niihin ei käynyt enää palaaminen. Silti löydettiin lehtoaukeilta ruokauhreja, vanhoilta pyhiltä paikoilta pyytäjiä. Kristuksen munkit vaelsivat valtakunnan syrjäisimmillä teillä opettamassa uusille kristityille Herran sanaa, pitämässä huolta siitä, että uusi usko ei haihtunut ihmisten mielistä vaikeuksien koittaessa. Kaupungeissa sitä painotettiin vielä polttamalla vanhoja kirjoituksia, tuhoamalla nuo vanhan ajan ankkurit. Suuri osa sotilaista päästettiin palaamaan takaisin koteihinsa. Moni palaajista oli haavoittunut vakavasti, moni oli muuttunut vieraaksi läheisilleen. Elämä ei palannut enää entiseen uomaansa, mutta arki ja aherrus jatkuivat muuttumattomina vuodesta toiseen, keväästä syksyyn, ja taas.

Kokonaan armeijoita ei kuitenkaan lakkautettu; seuraavien vuosikymmenten aikana Kreikan ja Rooman lähistöllä käytiin jatkuvasti pieniä kahakoita keisarillisten joukkojen ja pakanoitten välillä. Maaseudulla elämä oli levotonta ja raskasta. Idässä Keisari marssitti joukkojaan vähän kerrassaan kohti itää, ja 600-luvulla valtakunnan itärajaksi vakiintui Dnepr-joki. Tämän jälkeen koko Eurooppa - Hispaniaa, Itä-Roomaa ja Pohjolaa lukuunottamatta - oli liitetty keisarin valtakuntaan. Kylmänkolkko ja vuoristoinen Pohjola vaikutti merkityksettömältä, Itä-Roomaan eli Bysanttiin hyökkääminen olisi ollut vielä mahdoton hanke - Keisari käänsi korkean katseensa kohti goottien hallitsemaa Hispaniaa.

IV Peto nousee idästä

"Ja peljätkää, sillä näinä hetkinä on Lähi-Idässä nouseva uusi kauhistus. Tuo kauhistus on hirveämpi mitään tuntemaamme pahaa; se on hirmuinen peto, profeetta joka on Luciferin harhauttama. Tuo Peto on saava tuhansia ja taas tuhansia seuraajia, ja seuraajansa hän on vievä iäisiksi ajoiksi Pelastuksen ulottumattomiin. He ovat kadotettujen joukko. Seuraajineen hän on syöksevä koko maailman Helvetin tuleen, jollei häntä sitä ennen suurin uhrauksin pysäytetä."
- Keisarin Ennustukset, vuonna 570.

Vuonna 570 jälkeen Keisarin syntymän syntyi Mekan kaupungissa mies, joka tultiin tuntemaan nimellä Muhammed. Kaupunki oli arabien ikivanha pyhiinvaelluspaikka; siellä nuo pakanajumalain palvojat kumarsivat vielä tuolloin mustaa kiveä, joka oli muurattu Kaaban temppelin seinään.

Muhammed oli profeetta ja näkyjen näkijä. Nuoruudessaan hän tutustui juutalaiseen uskontoon ja ihastui kovin moniin sen piirteisiin. Samoin hän teki tuttavuutta kristittyihin, seudulla käännytystyötä tehneisiin munkkeihin. Häntä viehätti munkkien harjoittama askeesi ja ankaran kurillinen elämäntapa, hyveitten suuri arvostaminen sekä ennen kaikkea ajatus yhdestä, ainoasta jumalasta. Muhammed alkoi nähdä näkyjä yhä useammin. Noihin aikoihin paholainen sai otteensa hänestä ja harhautti hänen mielensä kuvittelemaan jumalalliseksi tiedoksi Luciferin synkkiä valheita. Noista houreunista hän kutoi yhteen islamin uskon, jonka jumalan hän nimesi Allahiksi. Aavikon kuumuudessa mietiskeltyään hän valmisti myös islaminuskoisten, muhamettilaisten pyhän kirjan. Osa tuon Koraaniksi nimetyn kirjan tarinoista oli suoraan kristittyjen pyhästä kirjasta peräisin, osa juutalaisten testamentista.

Muhammedin houreet ja uusi kirja viehättivät arabeja, jotka mielihyvin siirsivät palvontansa Kaaban mustasta kivestä Allahiin. Ja niin kuin Keisari oli ennustanut, seuraavan vuosisadan alkaessa Muhammed julisti itsensä Allahin ainoaksi profeetaksi. Kristikunta saattoi vain peloissaan kuunnella viestejä idän mailta. Peto oli noussut, ja se oli vievä seuraajansa Pelastuksen ulottumattomiin.

Kiihkeydellään ja karismallaan Muhammed sai koottua hajanaiset arabiheimot yhteen uuden uskonnon alla; ensimmäistä kertaa arabien asuttamaa aluetta saatettiin kutsua valtioksi. Ja niin kuin oli pelätty, tuolla valtiolla oli suunnaton halu kasvaa ja rikastua. Muhamettilaiset käänsivät sapelinsa ensin mustan mantereen pohjoisiin osiin. Maat vallattiin ja niiden asukkaat käännytettiin miekalla tunnustamaan uutta uskontoa ja palvomaan Allah-jumalaa. Luciferin harhauttama profeetta, se Muhammed totisesti oli. Kun hän kuoli, muhamettilainen maailma oli hetken aikaa surun murtama - mutta peto oli noussut, eikä sitä enää käynyt pysäyttäminen. Paholainen oli saanut jalansijan idän mailla.

Kalifi Abu Bekrin johdolla muhamettilaiset jatkoivat verisiä käännytysretkiään ja valloitustaisteluitaan. Egyptin valtakunta piti puoliaan pitkään, mutta sen kukistumisen jälkeen portit Afrikkaan oli avattu. Herran vuonna 635 lähes koko Afrikan pohjoisrannikko oli käännytetty islamin uskoon ja arabien hallintaan. Välimeri kantoi aalloillaan muhamettilaisten villit sotahuudot, poltettujen kylien sydäntäkylmäävät vaikerrukset Eurooppaan. Muhamettilaiset olivat lähellä; enää muutama maakaistale erotti nuo paholaisen soturit järjestäytyneestä maailmasta. Ja niin pian se tapahtui: muhamettilaiset käänsivät katseensa oman valtakuntansa pohjoispuolelle. Edessä olivat Persia, Palestiina ja Itä-Rooma eli Bysantti. Persia kukistui hetkessä, Palestiina sen jälkeen ja samalla Jerusalem siirtyi arabien hallintaan. Bysantti onnistui iskemään muhamettilaiset takaisin, ja kaikkien mielissä soi Keisarin ennustus. " ...ja koko maailman on hän Helvetin tuleen syöksevä, jollei häntä sitä ennen suurin uhrauksin pysäytetä." Keisarikunta tuki Bysanttia lähettämällä sinne aseita ja varusteita, sillä se ei tahtonut Paholaisen saavan maasilta Kristikunnan sydämeen.

Herran vuonna 710 lähetti Keisari sotajoukkonsa kohti Hispaniaa. Niemimaa oli vallattava ennen kuin arabit löisivät sitä vallassa pitäneet gootit, ja saisivat liian arvokkaan jalansijan Euroopan mannermaalle. Keisarin armeijaa johti kylmäpäinen ja kokenut sotapäällikkö Allan Boyexlainen. Matka kulki halki Pyreenien jylhän vuorimaan.

Yksi sen solista oli käydä keisarin joukkojen kohtaloksi. Gootit onnistuivat yllättämään keisarillisen armeijan, ja suuri osa Allan Boyexlaisen miehistä sai surmansa väijytystä seuranneissa taisteluissa.

Keisari ei ollut lähettänyt armeijaansa Hispaniaan hetkeäkään liian aikaisin; tuskin olivat seuraavan talven lumet sulaneet, kun islaminuskoiset soturit laskivat maihin Hispanian eteläiselle rannikolle ylitse kuohuvan Gibraltarin salmen. Gootit jäivät puristuksiin kahden armeijan väliin: pohjoisessa Allan Boyexlainen joudutti kristittyä armeijaa kohti etelää, Afrikasta hyökänneet muhamettilaiset kiirivät kohti Hispanian keskustasankojen vauraita kaupunkeja. Goottien oli antauduttava Allan Boyexlaisen armeijalle ja yhdessä he kävivät muhamettilaisia päin. Hirveät taistelut seurasivat toisiaan ja Hispanian kuiva maa värjäytyi punaiseksi niin kristittyjen kuin islaminuskoistenkin verestä. Taistelut aaltoilivat edes ja takaisin, lopulta rintamalinja vakiintui halkaisemaan Hispanian kahtia.

Samaan aikaan oli Bysantin mahti joutunut ahdinkoon alati voimistuvien muhamettilaisten edessä. Valtakunta ei ollut enää loistonpäiviensä veroinen, ja vähä vähältä sen riippuvuus Keisarikunnan avusta ja tuesta kasvoi. Omin voimin se ei kyennyt puolustamaan Eurooppaa vääräuskoisten hyökkäyksiltä. Bysantin keisari, Fransius Heikko oli jopa nöyrtynyt maksamaan veroa islaminuskoisille, jotteivät nämä olisi hyökänneet maahan.

Herran vuonna 718 Keisari kyllästyi Bysantin saamattomaan heikkouteen. Hän lähetti Rooman arkkipiispa Julius III:n lähetystöineen esittämään Keisarin ehdotuksen Fransiukselle. Keisari oli valmis auttamaan Bysanttia sotilaallisesti - mutta vain jos keisarikunnan armeijat saisivat asettua Bysantin maille. Voi olla, että Fransiuskin arvasi, mihin Keisarin ehdotus johtaisi, mutta Bysantin heikkona hetkenä ei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin suostua ehdotukseen.

Keisarin lipun alla armeijat matkasivat Bysanttiin, ja kansa otti heidät pelastajina vastaan. Viirit hulmusivat etelän pehmeässä tuulessa, haarniskat ja verestä ruosteiset miekat kiilsivät auringon kultaloisteessa ja hevosten kaviot kopisivat mukulakivikatuun. Kansa hurrasi teitten varsilla, kun voittamattoman kaupungin portit avattiin keisarikunnan armeijan tulla. Bysanttilaisten ei tarvitsisi enää ikinä kantaa huolta arabeista, ei enää koskaan maksaa veroa islaminuskoisille pakanoille verilöylyn pelossa, siitä keisarin sankarisotilaat pitäisivät huolen! Keisarin nimeen, herran puolesta! Eikä aikaakaan, kun Konstantinopolin ikuisten tornien saloissa liehuivat Keisarin ristiliput. Niiden puna hulmusi tuulessa ylpeänä ja uljaana. Keisari määräsi Hagia Sofian kirkon rakennustyöt alkaviksi; maailman kauneimman ja vauraimman kaupungin keskellä se muistuttaisi iäti Jumalan mahdista. Sen taivaankorkeuden laelle kipuavat kupolit hipoisivat pilviä, ja niiden mukana kiirisivät rukoukset maasta taivaisiin.

Keisarin ristilippu hulmusi tornissa, ja Fransius ymmärsi heikkoutensa. Hän surmasi itsensä aamuyön kalvakkaina tunteina eikä kansa surrut entisen hallitsijansa puolesta. Bysantin uudeksi valtiaaksi nimettiin saksalainen sotapäällikkö Herman Baijerilainen. Hänen johdollaan kristikunnan sotilaat hyökkäsivät Konstantinopolista arabien miehittämille ja valtaamille maille, ja ennen kuin kaksi vuotta oli kulunut, oli arabit ajettu pois Itä-Rooman ikuisilta sijoilta.

V Uhka Pohjolasta

Punavalkoiset purjeet laivoissaan he saapuivat jäisestä pohjolasta, häijyt ja karskit valkohiuksiset miehet. Laivansa olivat aiemmin olleet soudettavia, mutta aikain saatossa olivat he kehittäneet aluksiinsa purjeet, jotka helpottivat matkan tekoa myrskyisällä Pohjanmerellä. Laivojen käyrät kokat iskivät maihin kaikkialla Britannian rannikolla, Frankinmaan rantamailla, jopa Hispanian kallioisilla saarekkeilla ja Rooman leudoilla vesillä oli heitä nähty ja tavattu. Alkuun tulivat he kauppaa käydäkseen, mutta pian he huomasivat, että paras oli saalis ryöstöretkellä. Etelän rikkaudet kulkeutuivat kauas hyiseen Pohjolaan, tarinat levisivät, tavat ja sananparret. Kokonaiset kylät ja kaupungit jäivät noiden miesten jalkoihin, eikä kukaan enää tohtinut turvaisin mielin päätään pielukseen painaa.

Ryöstöretkillään he huomasivat Keisarin armeijan heikkouden: jos se olikin maalla voittamaton, merellä se oli heikko kuin linnunpoika. Laivastoa ei keisarikunnalla juuri ollut, ja helposti saattoivat nuo viikingeiksi kutsutut pohjanmiehet rantamaita ja kaupunkeja ryöstellä; kun sotaväki lopulta ennätti paikalle, kynsi viikinkilaivan kokka jo aavaa merta.

Myöhemmin saatiin tietää, että nuo lännen rannoilla pelätyt miehet olivat Norjan mailta kotoisin; Ruotsin mailta kulkivat soturit ryöstöretkillään idän suuria jokia syvälle slaaviheimojen maille. Noiden varjagien tiedetään matkanneen Volgaa ja Dnepriä aina kaukaiselle Kaspianmerelle saakka. Mustanmeren rannoillakaan eivät kylät olleet turvassa. Konstantinopolia päin he kävivät rynnäkköön, mutta kaupunki kesti varjagien uhon. Valloittamaton kaupunki säilyi valloittamattomana heidänkin lähdettyään.

Kristikunnan ja varjagien puristuksessa päättivät slaaviheimot yhdistää voimansa ja perustaa Novgorodin valtion kahdeksannen vuosisadan puolimaissa. Kuninkaaksi kaivattiin voimakasta miestä, joka olisi kyennyt yhdistämään eripuraiset ja riitelevät heimot yhdeksi kansaksi oman lippunsa alle. Lopulta hallitsijasuku pyydettiin pohjolasta: mahtava viikinkisuku nousi Novgorodin valtiaaksi, ja maan ensimmäinen kuningas oli Rurik-niminen skandinaavi. Yhä edelleen Novgorodia hallitsevat Rurikin jälkeläiset, maa on vaurastunut ja vahvistunut, sen eriheimoiset kansalaiset kulkevat yhtä jalkaa, yhtä mieltä kuninkaan lipun alla.

Pohjanmiesten valta Novgorodissa, rannikkokylien ja harvojen kristikunnan rannikoilla kyntävien kauppalaivojen jatkuva piina sai keisarin lopulta määräämään sotalaivojen rakennustyöt alkaviksi. Britannian eteläisissä lehdoissa ja Frankinmaan pohjoisilla metsämailla aloitettiin viipymättä hakkuut, ja kylissä ahersivat monituiset ammattimiehet jouduttaakseen keisarillisen laivaston valmistumista. Yksittäisten laivojen tuhoaminen ja muutaman sadan ryöstelevän viikingin vangitseminen oli ajanhukkaa; sotilaallisine neuvonantajineen Keisari päätti kääntää tilanteen toisin päin. Nyt uhan alla olisivat Pohjolan rannikkoseudut ja meren rantojen kylät.

Suuri sotaretki Norjaan alkoi Herran vuonna 892. Keisarin laivasto sotilaineen purjehti ylitse Pohjanmeren. Norjan kamaralla käytiin hirvittäviä ja verisiä taisteluita. Viikingit taistelivat hurjasti ja kuolemaan saakka, kivusta piittaamatta ja pelkoa tuntematta. Seuraavilla laivoilla lähetettiin taistelutantereelle pappeja, joiden tehtävä oli käännyttää pohjan hurja kansa oikeaan uskoon. Käännyttäjistä suurin osa sai surmansa viikinkikirveestä.

Taistelut jatkuivat kiivaina ja armottomina. Vähän kerrassaan keisarin joukot varmistivat asemiaan eteläisessä Norjassa, ja viikinkien oli kukkula kerrallaan peräännyttävä pohjoiseen tai vuorten ylitse Ruotsiin. Viikinkien päälliköistä suurin, Sven Valloittaja jäi kristittyjen vangiksi vuonna 898. Häntä yritettiin taivutella hylkäämään vanha uskontonsa ja vanhat uskollisuudensiteensä, kääntymään kristinuskoon ja liittymään Keisarin riveihin. Palkkioksi hän ja hänen poikansa saisivat hallita Norjaa sen ruhtinaina. Vanhan Odininpalvojan vastustus muuttui myöntymykseksi; Sven ja hänen sukunsa ja heimonsa kastettiin. Viikinkien tappio näytti sinetöidyltä.

Seuraava talvi kuitenkin näytti, mitä tuleman piti. Jokaisen surmatun päällikön tilalle nousi uusi. Viikingit eivät vain yksinkertaisesti osanneet kuolla pois, eivät lakata taistelemasta. Vielä satoihin vuosiin eivät lakkaisikaan. Kristityillä saattoi olla vahvakin jalansija eteläisillä viikinkimailla, mutta pohjoisiin vuonoihin ei käynyt papin meneminen, ellei hän kulkenut keskellä vahvaa sotilasosastoa. Mutta yksi tavoite oli saavutettu. Taistelu oli viety viikinkimaille, sitä ei enää käyty epätoivoisesti Pohjanmeren rannikolla.

VI Suuri ristiretki Palestiinaan

Sarpeon vuonna 1096. Kristittyjen merkittävä kauppakaupunki syvällä Lähi-Idän karulla maalla. Kesäyö, joka leimautti uuteen liekkiin vuosisatoja kyteneen epäluulon ja pelon. Muhamettilaisten kavala yllätyshyökkäys nukkuvan kaupungin sydämeen: kaikki arvokas varastettiin, uniinsa vajonnut kaupunki poltettiin maan tasalle.

Eikö vain ollut keisari jo Muhammedin syntyessä ennustanut tuhon ja Helvetin tulen? Niin hän oli nähnyt, niin hän oli kansaansa varoittanut. Se tuli kyti vielä Sarpeonin raunioissa. Sen palaneiden kotien tuhkassa makasi liian monta kristittyä elämää, liian monta äiti ja lasta, liian monta isää. Miksi mitään ei ollut vielä tehty? Miksi vääräuskoisten käärmeiden annettiin jatkaa? Eikö Hispaniassa jo oltu nähty muhamettilaisten kavaluutta, heidän verenhimoista pahuuttaan? Luciferin harhauttama profeetta oli vienyt seuraajansa kadotukseen. Ilman uhrauksia ei tuota pahuutta enää pysäytettäisi, mutta se mitä oli tehtävä oli välttämätöntä: muuten palaisi koko maailma Helvetin tulipätsissä.

Herran vuonna 1097 Kristuskeisari kutsui koolle suuren kirkolliskokouksen. Kaikkialta tyrmistyneestä valtakunnasta saapuivat arvokkaat ja ylhäiset Lontooseen. Keisarin kaupunki kuhisi kuisketta ja arvailuja. Mitä tapahtuisi? Käskisikö Keisari armeijansa lopultakin noiden rakkien kurkkuun? Lontoon kaupungissa, Pyhän Keisarin Tuomiokirkon portailla inkvisitioneuvoston johtaja, yliarkkipiispa Mikael Oikeamielinen luki kokouskansalle Kristuskeisarin julistuksen: jokainen asekuntoinen mies valmistautukoon suureen sotaan vääräuskoisia vastaan.

Suuri hurmos valtasi väen. Lähi-itä puhdistettaisiin lopultakin vääräuskoisista, enää eivät pääsisi hyökkäämään nukkuvan kaupungin kimppuun, enää eivät uhittelisi Hispanian rajamailla, enää ei idässä asuvien kristittyjen tarvitsisi pelätä henkensä puolesta! Jokainen ruhtinas lupasi välittää sanoman jokaiselle vasallilleen, enin osa kreiveistä ja herttuoista vannoi taistelevansa Keisarin puolesta viimeiseen asti. Miekkaa ei lepoon laskettaisi ennen kuin itä olisi muhamettilaisista vapaa!

Yhden kesän mentyä ja toisen saavuttua oli ensimmäinen ristiretkiarmeija valmis lähtemään. Tuhansia miehiä - kelttejä, frankkeja ja germaaneja - ja yhtä monta vannottua valaa: arabien vitsaus tuhottaisiin maanpäältä ikiajoiksi. Kotiin jääneiden siunaukset saattelivat suurten sotaherrojen johtamat armeijakunnat matkaansa kohti kaukaista itää.

Ensimmäisinä matkaan lähteneistä sotaherroista korkein oli Saksanmaan ruhtinas Heinrich Suuri. Hänen pelätystä armeijastaan liki viidennes oli koulutuksen saaneita ratsumiehiä. Vihaa ja kostomieltä uhkuen miehet marssivat halki Euroopan syrjäseutujen. Heidän silmissään siinsi kaukainen Konstantinopoli.

Heinrich Suuri viipyi miehineen kaupungissa kevääseen 1100 saakka, ja jatkoi kesän tultua Bysantin rajalle. Heti rajapaalujen takana odotti kuitenkin lukuisia väijytyksiä. Taistelu taistelulta Heinrichin joukot hupenivat, ja oudot taudit ja kestämätön kuumuus verottivat joukkoja entisestään. Lopulta uljaasta armeijasta oli jäljellä enää vajaa viidennes ja Heinrich joutui myöntämään, ettei kristikunnan etujoukko ollut tarpeeksi vahva jatkamaan hyökkäystään. Nöyryytettyinä ja häpeissään joutuivat saksanmaalaiset palaaman Konstantinopolin muurien suojiin.

Kun viesti Heinrich Suuren nöyryytyksestä saavutti Euroopan, raivo muhamettilaisia kohtaan kasvoi silmittömäksi. Vääryyttä oikaisemaan kiiruhti frankkien johtaja Raimond Toulouselainen. Hänen johtamansa armeija koostui ydinjoukon - ratsain taistelevien, hyvin koulutettujen frankkien - lisäksi urhoollisista saksilaisista ja hispanialaisista sotureista.

Raimond Toulouselaisen lähtiessä matkaan puhkesi Roomassa arvaamaton aseellinen kapina. Jo jonkin aikaa oli tiedetty, ettei papisto ollut saanut ylpeitä ja vanhoihin tapoihinsa luottavia roomalaisia samanlaisen ristiretkihuuman valtaan kuin muualla keisarikunnassa. Vuosikymmenten aikana kristitty esivalta oli joutunut tottumaan pieniin kahakoihin ja jopa avoimen keisarinvastaisiin kapinaliikkeisiin, mutta tämänkertaisen kapinan vakavuus tuli kaikille yllätyksenä. Keisarinvastaisessa rintamassa seisoi niin rahvasta kuin aatelisiakin. Raimond sai viestintuojilta sanan kapinasta ja katsoi viisaimmaksi pysähtyä matkallaan Roomaan auttamaan sen kukistamisessa.

Kahakoissa Raimond menetti hyviä sotilaita, joita olisi tarvittu etäänpänä idässä. Kapinalliset onnistuivat myös myrkyttämään osan ristiretkiarmeijan vesivarannoista, mutta työllä ja tuskalla Raimond onnistui kukistamaan vaarallisen kahakan. Kapinajohtajat vangittiin ja osa heistä kuljetettiin Lontooseen tuomiolle. Pysähdys Roomassa hidasti ristiretkeläisten matkaa yli kahdellatoista kuunkierrolla, ja Toulousen Raimond miehineen saapui Bysanttiin vasta vuonna 1102.

Konstantinopolissa Raimond sai lohdukseen rohkaisevia uutisia: slaaviheimojen pienehkö, mutta uskollinen ja rohkea armeija saapuisi kaupunkiin aivan pian, ja kelttienkin armeija oli lopulta päässyt taipaleelle kohti itää.

Seuraavan vuoden aikana Bysantin rajan tuntumassa käytiin suuria taisteluita. Sotamenestys vaihteli, mutta hitaasti pyhä armeija eteni arabien maille. Kylä toisensa jälkeen vallattiin, keidas keitaalta muhamettilaiset pakotettiin vetäytymään , linnake linnakkeelta piiritettiin ja puhdistettiin. Ensimmäinen ristiretkiarmeijan kohtaama suurempi kaupunki oli pohjoisen Syyrian rikas kauppakaupunki Antiokia. Arabit puolustivat kaupunkiaan sitkeydellä ja kiivaalla raivolla, sillä sen menettäminen olisi ollut heille ankara isku. Ristiretkeläisten ei onnistunut murtaa Antiokian puolustusta, joten Raimond Toulouselainen määräsi joukkonsa aloittamaan sen piirityksen. Ennen pitkää kaupungin ruokavarat loppuisivat, ja sen olisi antauduttava valloittajan käsiin. Kuuden kuunkierron piirityksen jälkeen vuonna 1104 arabit kävivät epätoivoiseen hyökkäykseen ulos piiritetystä kaupungista, ja Raimondin miehet korjasivat helpon voiton. Sarpeonin tuhoon vastattiin ryöstämällä kaupunki tyhjiin.

Antiokian menetys ei kuitenkaan lannistanut arabeja, päinvastoin. Palestiinassa ja sen lähialueilla muhamettilaisten sotavoimat kaksinkertaistuivat, ja ympäri islaminuskoisia maita nuo väärän profeettansa harhauttamat miehet keräsivät kokoon valtaisia armeijoita. Hurjimpia heidän sotapäälliköistään oli Mosulin sulttaani Kerbogan, jonka joukot piinasivat kristittyjä koko sodan ajan.

Odotettu kelttiarmeija saapui Antiokiaan lopulta vuonna 1105. Seuraavien vuosien aikana vahvistuksia saapui myös Hispaniasta, Pohjolasta ja Saksanmaalta eikä unohtaa sovi Bysantinkaan sotilaita, jotka olivat jo vuosisatoja taistelleet Keisarin ristilipun alla vääräuskoisia vastaan.

Ristiretkeläiset olivat kuvitelleet sodan olevan nopeasti ohitse, mutta toisin kävi. Taistelut jatkuivat yli kahden vuosikymmenen ylitse, ja vaativat monen urhean miehen hengen. Suurissa taistoissa moni mies sai kuolemattoman maineen. Eräs heistä oli Bouillonin Gottfried, hurskas ja jalo herttua, joka johti joukkonsa useisiin suuriin voittoihin Palestiinassa. Helteiset aavikot ja kylmät yöt verottivat pyhän armeijan voimia ja hidastivat etenemistä; moni kuoli outoihin kulkutauteihin ja sairauksiin. Eräs sodan ratkaisevista taisteluista käytiin vuonna 1108 Vaharran laaksossa, jossa Gottfriedin joukot onnistuivat väijyttämään suuren muhamettilaisjoukon. Taistelu koitui ristiretkeläisille valtaisaksi menestykseksi, ja voitto kohensi sotilaiden laskenutta mielialaa. Sen jälkeen kannettiin viirejä hieman korkeammalla.

Sodan vuodet köyhdyttivät ennen niin kukoistaneen Keisarikunnan. Vuosien vieriessä alkoivat hallitsijoitten sotakirstut kolista tyhjyyttään. Monet maat menettivät hallitsijansa ja monet palvotut johtajat henkensä vääräuskoisten miekkoihin. Kaikkialla keisarikunnassa kansan veroja kiristettiin jatkuvasti, ja moni menetti koko omaisuutensa, kaikki tulevan turvansa ja mahdollisuutensa. Kristikunnan loistokkaasta yrityksestä oli tullut riippakivi, joka uhkasi viedä mukanaan meren pohjaan koko kukoistuksestaan lakastuneen valtakunnan. Uskon kiihkeä hurma vaihtui pettymykseen, katkeraan tunteeseen siitä, että oli luottanut mielikuvituksen laukkaan. Moni ristiretkeläinen menetti uskonsa ja palasi kotiin - ei juhlittuna sankarina, jona oli matkaan lähtenyt, vaan pettyneenä, unelmansa ja toivonsa myyneenä miehenä.

Vuosien pettymysten jälkeen ristiretkiarmeija alkoi jälleen edetä. Sotaponnistukset tuntuivat muhamettilaistenkin mailla ja armeijassa. Pyhä armeija kiristi otettaan, ja pikkuhiljaa arabit joutuivat perääntymään, kunnas herran vuonna 1124 Gottfried miehineen näki edessään Jerusalemin tornit.

Alkoi taistelu Jerusalemista. Ensimmäinen koitos päättyi kristittyjen voittoon ja muhamettilaisten perääntymiseen. Tunnelma väsyneitten ristiretkeläisten leireissä alkoi kohota. Ehkä suuri tehtävä oli sittenkin toteutettavissa? Jerusalemin piiritys kesti kaksi pitkää, näännyttävää vuotta. Jokainen tiesi muhamettilaisten kaatuvan Jerusalemin mukana; piiritetyt eivät antaneet tuumaakaan periksi, vaikka ruoka oli vähissä ja taudit kaatoivat sotilaita siinä missä vihollisen nuoletkin. Herran vuonna 1126 Gottfried johti uupuneet sotilaansa viimeiseen hyökkäykseen Jerusalemin muureja päin ja kohtalo käänsi pyöräänsä. Ristiretkiarmeija pääsi muurien yli, taisteli tiensä kaupungin sydämeen. Koko kaupunki vallattiin, kaikki vääräuskoiset tapettiin hirmuisessa kostonkiihkossa, jossa purkautui vuosien viha ja katkeruus, jokainen kärsitty tappio ja menetetty taistelutoveri. Temppelit poltettiin maan tasalle; niin paloivat väärän profeetan palvontapaikat kuin Helvetin tuli, johon tämä oli uhannut koko maailman syöstä, niin hukkuivat vereen tuon miehen seuraajat niin kuin tämä oli ollut kristikunnan hukuttaa. Jerusalemin valtaus hyvitti viimeinkin Sarpeonin kavalan anastuksen. Viimeinkin oli se hyvitetty ja korvattu! Ristiretkeläisten armeija oli marssinut lopultakin voittoon - keisarin nimessä ja kristikunnan puolesta.

Muhamettilaisten lyödyt joukot rappeutuivat pelkiksi ryösteleviksi retkueiksi, ja Keisari päätti pysäyttää hyökkäyksen. Hyvitys oli saatu, pyhä armeija saattoi tyytyä Palestiinaan ja vanhoihin Itä-Rooman alueisiin. Uudet maat läänitettiin Keisarin uskollisille alamaisille, ja Jerusalemin herraksi nimitettiin Gottfried Bouillonilainen. Samalla perustettiin myös hengellinen temppeliherrain ritarikunta, jonka ylväiden jäsenien oli tarkoitus vartioida keisarikunnan etuja ja rajoja. Monet temppeliherroista saivat läänityksiä vallatuilta mailta, mutta monet muut palasivat koteihinsa köyhtyneeseen Eurooppaan.

VII Levoton maailma

Pyhän armeijan voittoa seurasi ankara talvi. Halla vei viljan monilta mailta, eikä sodan loppuminen tuonut helpotusta puutteeseen ja kurjuuteen. Ympäri keisarikuntaa syttyi levottomuuksia, kahakoita ja monen pakanallisen kultin huomattiin nousseen uuteen kukoistukseen. Ankeat olot ja jatkuva huoli huomisesta olivat saaneet yksinkertaisen väen hylkäämään kristinuskon ja etsimään lohdutusta vanhoilta jumaliltaan.

Keisarin itsensä ei tiedetä poistuneen linnoituksestaan satoihin vuosiin, ja vain korkeimmat ja arvokkaimmat hallitsijat ja arkkipiispat ovat käyneet Lontoossa hänen puheillaan. Keisarin oikeana kätenä ja luotettuna toimii yliarkkipiispa Mikael Oikeamielinen. Tiedetään, että Mikael ja muutama muu arkkipiispa suunnittelisivat tällä hetkellä jonkinlaista uutta pyhää kirjaa johon olisi koottu Kristuskeisarin vaiheita ja tekoja aikain saatosta.

Keisarikunnan itäinen osa on näinä päivinä edelleen läntistä puoliskoa köyhempää ja kurjempaa seutua. Väestöä onkin muuttanut sieltä paremman elämän toivossa kohti länttä ja uusia mahdollisuuksia. Keisarikunnan suurin kaupunki on edelleen Konstantinopoli, vaikka Pariisi ja Lontoo kasvavatkin kiivasta vauhtia.

Levoton oli monen mieli ja vuonna 1137 purkautui tuo levottomuus Pariisissa suurena mellakkana. Esimerkillisesti se kukistettiin tulella ja raudalla, eikä yhtäkään Keisarin rauhaa rikkonutta sielua säästetty. Vaan eipä se estänyt levottomuuksien purkauksia muualla. Tuntuu kuin koko kristikunta olisi saavuttanut kiehumispisteensä ja ensimmäiset kuplat ovat nousseet pinnalle. Pelolla moni oppinut mies odottaa, minkämoinen myllerrys lopulta kansan syvissä riveissä raivoaa.

Taistelut muhamettilaisia vastaan jatkuivat ristiretkeläisten jaloista lupauksista huolimatta. Noissa taisteluissa vastaperustettu temppeliherrojen ritarikunta osoitti suuren kelpoisuutensa. Suurilta taisteluilta vielä vältyttiin, mutta sinnikäs huhu kertoi muhamettilaisten kokoavan suurta armeijaa etelänmaiden kuumissa kätköissä.

Myös levottomuudet Roomassa kasvoivat ristiretkien jälkeen päivä päivältä vakavammiksi ja lopulta kristityt saivat pelätä sen kaduilla henkensä puolesta. Kirkkoja poltettiin ja kirkonmiehiä vahingoitettiin surutta ja pelkäämättä. Kaikki kahinointi tiivistyi kapinajohtaja Antonius Taistelijan - kristikunnan piirissä lisänimellä Pakana tunnetun kerettiläisen - ympärille. Hänen huhuttiin jo tuolloin kokoavan maanalaista armeijaa ja kaavailevan vallan anastusta, mutta suuri salaperäisyys verhosi miestä ja hanketta eikä kukaan kyennyt poistamaan kavalaa uhkaa.

Tuona levottomuuden ja pelon kalvamana aikana Kristuskeisari kutsui jälleen koolle kirkolliskokouksen herran vuonna 1147. Tuntemattomaksi jääneestä syystä Keisari määräsi kokouksen pidettäväksi pienessä satamakaupungissa Britannian itäisellä rannikolla. Tuo kirkolliskokous muutti päivien tutun kulun: kuiskatut huhut osoittautuivat todeksi - Rooma oli julistautunut itsenäiseksi. Kapinajohtaja Antonius oli nimittänyt itsensä huutavan väkijoukon tuella keisariksi ja kaikki Rooman kristityt oli alistettu orjuuteen tai tapettu.

Kirkolliskokous julisti, ettei itsenäistymistä hyväksytty, mutta hyökkäämistä ei pidetty viisaana ratkaisuna keisarikunnan vasta toipuessa ristiretkien aiheuttamista rasituksista. Jotkut olivat kuulleet Rooman vallanneen osia Afrikan rannikosta, mutta lopullista totuutta ei tiedä kukaan. Saatetaan vain arvailla, onko Rooma todellakin tavoittelemassa muinaisten aikojensa kaltaista mahtia.

Samassa kokouksessa kuultiin toinenkin koko kristikuntaa järkyttänyt uutinen: temppeliherrain ritarikunta lakkautettaisiin. Samalla temppelimestarit Gottfried Boulonnialainen, Diethrich Kaukomieli sekä Gregory III todettiin kerettiläisiksi ja tuomittiin. Mikään ei ollut valmistanut kansaa moiseen, mutta musertavien todisteiden edessä oli inkvisitioneuvoston riistettävä pyhimyksen asemat suurmestareilta ja tuomittava heidät kuolemaan.

Seuraavien vuosien aikana kaikki temppeliherrat pakotettiin vannomaan uskollisuudenvala Keisarille ja tunnustamaan, että heidän rakastamansa mestarit olivat toimineet Keisaria vastaan. Monet kieltäytyivät ja kokivat joko mestariensa kohtalon tai joutuivat teljetyiksi omien linnojensa vankityrmiin. Temppeliherroja korvaamaan perustettiin pian Kristuksen ritarien järjestö, ja osa temppeliritareista liittyi uuteen ritarikuntaan.

Mustien pilvien kasaantuminen keisarikunnan taivaalle ei lakannut vielä temppeliherrojen turmaankaan. Vielä kerran Keisarikunnan vastoinkäymiset nähdessään päättivät viikingeistä pakanauskonsa säilyttäneet vielä kerran kristikunnan kimppuun. Vaan liian kauan olivat he taistelleet vain Pohjolassa, liian harvoin käyneet muualla nähdäkseen, että maailma oli muuttunut. Ei ollut enää Pohjan miesten aika, ei ollut hajanaisten ryöstöretkien päivä. Liian vahva oli kristikunnan laivasto Pohjanmerellä, liian nopeasti kutsuivat vartiotulet ristilipun alla ratsastavat sotilaat paikalle. Ja ennen kaikkea ne kutsuivat paikalle liian monta ristille valansa vannonutta. Vahinkoa tuo hyökkäys aiheutti, mutta se kukistettiin, kun Rooman legioonat eivät marssineetkaan samaan aikaan Alppien yli. Pohjolalle näytettiin, että viikinkien aika alkaa olla ohitse.

Vaan vielä oli monta onnettomuutta kristikunnan tiellä. Vuosien 1148 ja 1149 aikana heikosti miehitetty Palestiina jäi peljätyn muhamettilaisten suurhyökkäyksen jalkoihin. Tuhansittain niitä sikisi hiekasta, nousi kallionkoloista. Kuin itse Helvetin voimat olisi päästetty valloilleen ja tuon vyöryn alle hautautuivat harvat Keisarin punaisina hulmunneet sotaliput. Suurin osa eloon jääneistä pakeni Bysanttiin, mutta kuolleen Gottfriedin sotilaat - edelleen temppeliherrojen merkkejä kantaneet miehet - kuolivat urhoollisesti Jerusalemin ja Akkan muureille. Kristikunta sai jälleen liian monta uutta marttyyria. Syytä siihen, miksei näitä sankareita saatu lisää Bysantissa tai Hispaniassa, ei tiedetä. Ehkä jokin esti muhamettilaisia jatkamasta suurhyökkäystään eteenpäin. Ehkä roomalaiset todella sotivat Pohjois-Afrikassa näiden kanssa. Tai sitten muhamettilaiset vain odottivat, että rajaseutujen kristityt tukehtuisivat pelkoonsa.

Eikä Palestiinan menettäminen ollut ainoa onnettomuus, joka kristikuntaa noina kovina vuosina kohtasi. Vuonna 1148 murhattiin Dietrich Kaukomieltä Saksan hengellisenä johtajana seurannut ja kardinaaliksi . siis inkvisitioneuvoston jäseneksi! . julistettu Nikolaus. Ikään kuin ei jo Dietrichin poismenon jäljiltä olisi Saksanmaa ollut kyllin sekaisin, vaan piti kohtalon hämmentää sitä vielä lisää. Viimeisinä vuosikymmeninä kirkko oli ollut yhä haluttomampi luovuttamaan valtaa suoraan maalliselle aatelille ja niinpä ei Saksanmaalle ollut julistettu myöskään maallista ruhtinasta. Vaan niin houkuttelee valtatyhjiö aina niin mahtimiehiä kuin suuria sotaherrojakin ja niinpä päädyttiin Saksanmaalla kiihtyvään oravanpyörään, jossa lopulta kilpaa juoksivat Itävallan suuri sotaherttua Heinrich Immelhoffen ja Bonnin suurherttua Lothar. Siinä saattoivat vain suuretkin kirkonmiehet kauhuissaan katsella, kuinka nuo kaksi valmistautuivat joukkoineen repimään Saksanmaan kappaleiksi kamppaillessaan ruhtinaan suuresta arvosta. Lucifer varmasti nauroi loukossaan.

VIII Ja sinä päivänä taivaat pimenivät

Herran vuonna 1152, keskikesän päivänä sammui aurinko.

Juuri, kun auringon olisi pitänyt saavuttaa lakipisteensä taivaan sinisellä laella, tuli suuri varjo ja peitti sen loisteen. Valo sammui kaikkialta, tuli aivan hiljaista. Yksikään eläin ei uskaltanut päästää ääntäkään, yksikään ihminen ei rohjennut liikuttaa katsettaan pimeästä taivaasta. Puolen tiimaa piti varjo aurinkoa vallassaan, väistyi sitten, ja valo palasi. Mutta kukaan ei ole kyennyt selittämään, mitä se kaikki tarkoitti. Onko Herra kääntänyt selkänsä lapsilleen? Onko hän vihastunut palvelijoilleen? Mistä lastensa rikkeestä hän maailmaa rankaisee?

Kaikkialla kristikunnan rajoilla kuohuu, mutta kukaan ei tiedä, kestääkö keisarikunta enää ainoatakaan ristiretkien kaltaista suurta sotaa. Eikä levotonta ole vain Keisarin valtakunnan rajojen toisella puolella, vaan sen sisälläkin on pelko suuresta sodasta. Pahoja enteitä totisesti on jo vuosia ollut ilmassa, kun on osannut vain katsoa oikeaan suuntaan. Mutta jos Keisarin armo on hylännyt hänen alamaisensa, miten kukaan voi enää pelastua? Jokin tie on oltava. Uhrauksia tullaan vaatimaan, mutta miten suuria? Kaikella on hintansa ja kristikunnan kirstut alkavat olla tyhjät. Onko sillä enää varaa maksaa?

Suuri levottomuus varjostaa jokaista ajatusta: kuinka meidän nyt käy? Kuka enää voi meidät pelastaa? Moni rukoilee ihmettä - niin kuin kauan sitten, kun Rooman muurit sortuivat maahan yhdessä yössä.

Mutta vielä annettiin pienen pieni hetki Kristikunnalle armoa. Huonojenkin enteiden alla onnistuttiin Saksanmaa rauhoittamaan, kun itse kardinaali Otto Väkevä puuttui tilanteeseen. Kaikkialla ei katsottu hyvällä hänen itsevaltaista tapaansa päättää Heinrich Immelhoffenin istuttamisesta Saksanmaan ruhtinaanistuimelle, mutta yhtä kaikki Saksanmaa ei ollut enää vaarassa ratketa liitoksistaan. Vielä kuohui pinnan alla, monet välit kiristyivätkin, mutta katastrofi luultiin vältetyn.

IX Rotat

Muutama kuukausi auringonpimennyksen jälkeen saapuivat rotat ja niiden mukana suuri vitsaus. Huhut kertoivat niiden vallanneen ensimmäiseksi auringon sammumisen hetkellä Lontoon, tulleen katakombeista Temppelin seuraajien ajamina. Ne saapuivat kaupungin kaduille - tuhansia ja tuhansia niitä oli - ja kaduille ne mätänivät. Muutaman viikon kuluttua mätänivät ihmiset. Äiti puristi pienokaistaan syliinsä, mutta lapsen kasvot olivat mustuneet, kuume polttanut järjen silmistä ja kalman löyhkä nousi kapaloista. Lähellä isä huusi tuskasta, paiseiden nostattaman kuumeen poltteesta ja silkasta hulluudesta. Lapsi nyki isää lahkeesta, kyyneleet valuivat kasvoilta, mutta isä ei kuullut - mätäni vain elävältä. Eikä yksikään jaksanut enää haudata kuolleita.

Hurjempaakin kertoivat Lontoosta, Suljetusta Kaupungista. Kun kaupunki suljettiin, saivat huhut siivet ja pakenivat yli muurien. Puhuivat vitsauksesta, joka ei säästänyt hullua tahi hurskasta, puhuivat viimeisestä tuomiosta. Eikä kukaan uskonut, ei ennen kuin rotat valtasivat Blackburnin. Ja Edinburghin... ja Carcassonnen. Ei mitään järkeä, mitkä kaupungit tuo Luojan kiivaus päätti hävittää. Yhtä kaikki vitsaus levisi ja sen merkitsemien kaupunkien kadut täyttyivät kuolevien löyhkästä. Kukaan ei uskaltanut haudata kuolleita, jokainen pelkäsi vetävänsä vitsauksen yllensä. Läpi Frankinmaan ruhtinaskunnan soivat kuolinkellot, niiden kumun saattoi kuulla eteläisellä Saksanmaalla ja pitkin Välimeren rantaa. Suljetussa Kaupungissa kellot eivät enää soineet. Kukaan ei olisi jaksanut enää kuunnella.

Tuo vitsaus jäytää kristikuntaa, herättää Herran pelkoa. Iskee varoittamatta, vielä harvoin, mutta moni jo pelkää. On niellyt Pyhän Kaupungin, vitsauksen saastuttamien talojen liekeistä nousevan savun näkee kauas Thamesin yläjuoksulle. Vikinää yössä pelätään, pienten terävien hampaiden narskuntaa. Rotat saattavat olla jo matkalla.

Heinäkuisina iltoina vuonna 2003, Inka Tuomaala, päivittänyt Juuso Marttila

(Kirjoitettu osin Tuukka Vartiaisen alkuperäisen maailmankuvaus-tekstin perustalle. )