Seikkoja Kristuskeisarin keskiajasta

Maailmasta, maailmankuvasta ja elämästä yleensä

1100-luvun Kristuskeisarin hallitsema Eurooppa on läpeensä feodalisoitunut. Ensin läänityksiä jaettiin vain kirkonmiehille, mutta sotien jatkuessa on kirkko joutunut läänittämään yhä enemmän maata maalliselle aatelille vastineeksi sotapalveluksesta. 1100-luvun puolivälissä ei läänittämätöntä maata käytännössä enää ole, vaan kaikki maa on joko kirkon tai aatelin läänityksinä. Ei siis maata ilman herraa, joskaan ei toisaalta herraa ilman maata. Lääninherrat ovat alueidensa kiistattomia hallitsijoita ja juuri näitä tarkoitetaan, kun puhutaan rahvaan kunnioituksesta auktoriteetteja kohtaan. Ei perus hispanialainen tunne ruhtinatar Isabellaansa, vaan kumartaa nimenomaan lääninherraansa, oli tämä sitten herttua, piispa tai .vain. ritari.

Läänityksellään maaherra käyttää niin tuomio- kuin täytäntöönpanovaltaa, mutta vain harvoilla alueilla tuo valta on aivan ehdoton. Periaatteessa on aina lääninherraa ylempi taho, johon vedota, vaikka käytännössä rahvas ei tätä vaihtoehtoa edes tiedä. Ei kuitenkaan pidä sekoittaa maaherran valtaa ehdottomaan yksinvaltiuteen. Hän kyllä omistaa maan . ei siis rahvasta, osa näistä on vain sidottu lailla maahan ., mutta on tämän myötä myös velvollinen suojelemaan alustalaisiaan. Nimenomaan tämän velvollisuuden laiminlyönti on aiheuttanut suurimman osan läänitysten perumisista ja talonpoikaiskapinoista.

Vaikka läänitysjärjestelmä, jossa yksi ainoa mies omistaa satojen ihmisten viljelymaat, kuulostaa äärimmäisen epäoikeudenmukaiselta, ei se aikalaisille sitä ollut. Lääninherra joutui kuitenkin antamaan päivätöitä ja veroja vastaan maankäyttöoikeuden viljelijöille, joten toimeentulo oli kohtuullisena vuotena joltiseltaankin turvattu. Näillä piskuisilla, mutta riittävillä tilkuilla ja rahvaan taloissa herran valta oli heikoimmillaan, mutta sielläkin sitä toki oli. Harvassa olivat myös suoraa terroria harrastavat maaherrat. Lisäksi ei tuota luonnonlain kaltaista säätyjärjestystä käynyt kyseenalaistaminen. Se oli Keisarin asettama ja sellaisenaan kunnioitettava. Kuului normaaliin elämään nöyristellä ylemmilleen ja elää omalla paikallaan. Säädyt olivat jo suljettuja, ritarisuvut syntyneet ja vain harva saattoi todella edes kuvitella nousevansa omistavaan aateliin.

Rahvaalle maailma on korkeintaan tuo lääninherran omistama alue. Usein jo oma kyläpahanen herran tai tämän vasallin kartanon varjossa on tarpeeksi. Kaikki muu on suurta ja tuntematonta. Metsät peltojen ympärillä kuuluvat jo luonnon . yksi ihmisen suurista vihollisista, joka oikuillaan aiheuttaa nälkää ja kurjuutta . valtakuntaan, jonne mennään vain kirves tai jousi kourassa verottamaan äiti maata. Tiedot ulkopuolisesta maailmasta perustuvat harvoihin matkoihin lähikaupungin . ehkä vain hiukkasen suuremman kylän . markkinoille ja kulkukauppiaiden kertomuksiin. Yleistä koulutusta ei ole, eikä tämän myötä mitään yhteisesti opetettavaa kuvaa muusta maailmasta. Tästä seuraa toisaalta tiukka yhteisöllisyys. Yksilöä ei ole nykyisessä merkityksessä edes olemassa, vaan hänet määriteltiin vain yhteisönsä kautta. Määrittelyssä ehkä tärkeimmällä sijalla oli yksilön kunnia, jolla tämä lunasti paikkansa yhteisössä. Nämä kyläyhteisöt pitivät huolta omistaan ja jokaisella oli oma paikkansa niissä. Läänitysjärjestelmän tapaan ne olivat toinen turvaverkko elämän epävarmuutta vastaan.

Juuri elämän ainainen epävarmuus oli ehkä keskiajan . niin aidon ja alkuperäisen kuin Kristuskeisarinkin . leimallisimpia piirteitä. Huomisesta ei koskaan saattanut tietää ja sen mukaan oli elettävä. Oli yritettävä, mutta sillehän ei mitään voinut, jos viljan oraalle nousua seurasi pakkasyö tai vaikkapa lääninherra vaihtui ja päätti jakaa viljelymaat täysin uudella tavalla. Saattoipa myös tauti tulla kyläilemään tai vaikkapa koko joukko maantierosvoja. Erityisesti metsä muodosti suuren tuntemattoman, jossa mitä hyvänsä saattoi tapahtua, eivätkä mitkään ihmeet olleet kansan uskomuksissa tuolle Luonnon läpäisemättömälle valtakunnalle vieraita. Jatkuva epävarmuus nosti turvallisuuden ehkä korkeimmaksi arvoksi, minkä tähden edes jonkinlaisen turvan suovaa läänitysjärjestelmää ja aatelisvaltaa siedettiin. Jos ei paikallinen maaherra tai yhteisö pystynyt suojelemaan, oli alistuttava, sillä silloin tapahtunut oli jo Keisarin tahto, kenties rangaistus yhden ainoankin yhteisön jäsenen synneistä (ei siis ihme, että yhteisön sisäinen kontrolli oli tiukka). Kaiken tämän seurauksena elämänasenne oli kovin toisenlainen kuin tänä päivänä, jolloin voi helposti kuvitella elävänsä vielä sellaiset rapiat 60 vuotta. Keskiajalla elettiin päivä kerrallaan, elettiin hetkissä ja yritettiin nauttia siitä, mistä suinkin voitiin... ja yritettiin järjestää seuraavaksi päiväksi ruokaa.

Myös uskonto oli pitkälle yhteisöllistä. Yhteisö saneli . usein paikallisen papin suulla ., mihin uskottiin ja mihin ei. Henkilökohtaisia variaatioita ei paljoa ollut, vaikka yleisesti itse kristinuskon sisältö ympäri laajaa kristikuntaa vaihtelikin. Paikallisesti usko oli myös kovin ehdotonta ja itsestäänselvyys. Kollektiivinen yhteisö ei hyväksynyt poikkeuksia; uskoit johonkin muuhun, olit ulkona yhteisöstä, eli olit mennyttä. Toisaalta paikallisella tasolla uskonnolliset ja maalliset asiat menivät helposti sekaisin maailmassa, jossa lähin auktoriteetti, pappi, oli useimmiten niin hengellinen kuin maallinenkin toimija. Uskonnosta on myös muistettava sen kaksijakoisuus. Toisaalta se oli suuri lohduttaja Hädän keskellä ja tarjosi murtumattoman suojan, mutta toisaalta joka ainoa ihminen maallisissa säädyissä sai kuollakseen pelätä ikuista kadotusta, jos opeista lipsahtaisi. Näin varsinkin, kun papisto on yhä enemmän synnistä käynyt saarnaamaan lujittaakseen pelolla valtaansa. Tuo ote ihmisen sielusta on kerta kaikkiaan karmivan kaikkivoipa.

Oli siis kristinusko, joka hallitsi. Sen ohella paikallisella tasolla elävät kuitenkin sitkeässä vanhat uskomukset kuin parantajaeukotkin (sekä muut viisas väki; englannin termi .cunning folk., jolle ei ole pätevää suomennosta). Yliluonnollinen oli luonnollista ja vaikka sitä selitettiinkin kristinopeilla . Jumalalla, Keisarilla ja Saatanalla ., löytyi monen selityksen pintaa raaputettaessa jokin vanha kansanuskomus. Mentaliteetti ei myöskään paikallistasolla ollut vielä 1100-luvulla niin kansanuskomusten vastainen kuin mitä se myöhemmin tuli olemaan. Noituus ei vielä ollut yleisin rikos, eikä kriisien kourissa kamppailevalla kristikunnalla ollut vielä resursseja eikä välttämättä kiinnostustakaan moiseen puuttumiseen. Kerettiläisyys muodosti vielä vakavimman uhan pikkuhiljaa järjestäytyvän inkvisitionkin silmissä, mutta Luoja kansaa armahtakoon, kunhan inkvisitio kääntää haukankatseensa merkityksettömiin kyläpahasiin Siellä Jossain.

Oma mielenkiintoinen lukunsa Kristuskeisarin keskiajan elämässä on naisen asema. Toisaalta nainenhan sortui Vanhaan Perisyntiin ja tahrasi näin itsensä lisäksi anteeksiantamattomalla tavalla myös kumppaninsa, miehen. Toisaalta nainen on jälkikasvun synnyttäjänä ja peltotyön tekijänä korvaamaton apu miehelle, joka kovin usein joutuu oman peltonsa sijaan kuokkimaan maaherransa tiluksia. Ja jos naisen onkin osoitettava kunnioitusta ja uskollisuutta miehelleen, on miehen ehdoton velvollisuus puolustaa naistensa kunniaa, jottei hänen oma kunniansa kärsi kolausta. Toki miehet olivat asioiden hoitajia ja pitivät puhetta kyläkokouksissa, mutta miestensä suulla tiedetään myös monen naisen saaneen sanottavansa esiin, kotipirtin hämärissä kun miesten ja naisten suhteet olivat kovinkin yksilöllisiä. Näin ollen maalaisympäristössä naisen asema on aivan siedettävä, jopa verrattain hyvä. Kaupungeissa sen sijaan ei naisella välttämättä ole samaa panosta työnteossa kuin maalla, jolloin arvostus kärsii sen mukaan. Aatelispiireissä etenkin nuoret tytöt puolestaan ovat lähinnä kauppatavaraa sukujen suuressa pelissä. Perimysoikeuden tähden pojat ovat yleensäkin suuremmassa suosiossa, sillä maatilan kuin läänityksenkin voi jättää vain pojalle. Vain korkeimmissa aatelisasemissa (esim. ruhtinas-instituutio) voi valta perimyssotien välttämiseksi siirtyä myös vanhimmalle tyttärelle. Avioliitto oli hyvin pitkälle taloudellinen järjestely tai hyvän ja mukavan elämänkumppanin etsimistä. Peliteknisistä syistä eivät kuitenkaan suuret romanssit aivan tuntemattomia olleet, vaikkakin harvinaisempia.

Seikkoja keskiajan taloudesta

Keskiajan talous oli ennen kaikkea syvän agraarista. Kaikki pyöri pelto- ja kaskiviljelyn varassa ja ihminen oli ennen kaikkea leivänsyöjä. Karjaa pidettiin vain maidon ja lannan tuotantoa varten, lihatuotannon aika tuli vasta myöhemmin ja vain jokusta porsasta saatettiin pitää joulupöytää ajatellen. Tämä maanviljelytalous pyöri suurilta osin herraskartanoiden ympärille rakentuneessa kartanotaloudessa, jossa talonpojat viljelivät osan aikaa isännän maita ja lopun omassa käytössä oleviaan. Pellot oli jaettu pitkittäisiin, kapeisiin sarkoihin, mikä pakotti tekemään maatyöt ja viljelypäätökset kollektiivisesti. Tämä ns. vainiopakko olikin tärkeä osa yhteisöllisyyden luojana.

Kauppaa keskiajalla kävivät lähinnä kiertelevät kulkukauppiaat, jotka kirjaimellisesti usein kantoivat koko liikettä mukanaan. Kerran tai kaksi vuodessa isommissa kylissä ja kaupungeissa saatettiin järjestää markkinat, joille lähiseutujen väki kokoontui myymään harvinaista ylijäämäänsä ja ostamaan suolan tapaisia välttämättömyystarvikkeita. Kaukokauppaa käytiin sangen vähäisiä määriä, koska maakuljetukset olivat hitaita sekä usein turvattomia ja merikuljetukset puolestaan usein liki mahdottomia pakanaviikinkien tai muhamettilaisten ryöstölaivueiden tähden.

Kaupunkien asema taloudessa oli lähinnä toimia vähän kaupan keskuksina . tärkein asemahan niillä oli ennen kaikkea hallinnollisina ja samalla kirkollisina keskuksina. Käsityö tehtiin vielä pitkälti maalla puhdetöinä, eikä tarvetta muuhun ollut ennen suurta väestönkasvun lisäystä 1300-luvun jälkipuoliskolla, joka loi suunnattoman määrän uusia asiakkaita.

Muutama erityishuomio aatelisten elämänmenosta

Aatelisten elämän ydin ei ollut siinä, miten hankkia seuraavan päivän ateria. Näin ollen heille jäi aikaa kaikenlaisille huvituksille satunnaisesta naapurin linnojen piirittelystä - ei kirkon tiukka valta ole onnistunut estämään aatelisten keskinäisiä pienen mittakaavan välienselvittelyjä! - säännöllisempään metsästykseen. Elämä oli juuri niin ylellistä kuin rahakirstu antoi myöten ja rikkauksia kerättiin nimenomaan elintason ylläpitämiseksi ja sen kuuluisan pahan päivän varalle, ei niinkään rahan arvon vuoksi.

Tärkeää feodaalisessa Euroopassa oli aatelisten keskuudessa uskollisuudenvala. Saadakseen läänityksen tuli vannoa ehdoton uskollisuudenvala läänityksen antajalla eli tulla tämän mieheksi. Vala oli peruuttamaton ja ehdoton, vain korkein taho saattoi sen irtisanoa. Periaatteessa kaikki alimmasta aatelisesta ylimpiin ruhtinaisiin ja piispoihin vannoivat myös valan kirkolle, mutta ehdottomasti tärkein oli tuo paljon läheisempi vala. Se kertoi, ketä palveltiin ja kenen etuja omien lisäksi ajettiin. Näin muodostui äärimmäisen monimutkainen uskollisuussuhteiden verkosto, jolla valtataistelussa pelataan sen pienimpien osien vain räpiköidessä mukana yrittäessään täyttää valojaan.

Aateliston yhteydessä on vielä huomioitava, että aatelisto oli nimenomaan maalaisaatelistoa. Toki suuret linnat houkuttelivat laajaltikin asustusta ympärilleen, mutta kaupunkeja ei syntynyt kuin harvoin. Nimenomaan maa oli vaurauden lähde aatelille. Lisäksi suuret kaupungit olivat erityisesti kirkollisia valtakeskuksia piispanistuimineen. Lain mukaan kaupungit olivat juuri piispankanslian hallinnossa, jolloin tilaa aatelille jäi vain piispattomissa kaupungeissa. Toki suurissa kaupungeissa pieni osa aatelia osallistuu suurkaupungin, jota piispa yksin ei pysty täysin hallitsemaan, valtapeliin, mutta he ovat ryhmänä sangen pieni.

Yksi äärimmäisen tärkeä huomio! Elämä ei ehdoitta ollut kurjaa, se oli vain erilaista elämää erilaisen arvomaailman keskellä! Nälkähän on ollut suomalaisillekin tuttu vieras sangen pitkään ja Kekkosen aatelinkin alla elettiin niinkin myöhään kuin -70-80-lukujen taitteessa.