Saksanmaan ruhtinaskunnan lyhyt historia

Briiffin on kirjoittanut alunperin Tuomas Klaus, sen on päivittänyt Juuso Marttila.

1. Aika ennen Kristuskeisaria

Ennen kansainvaelluksia oli Rooman pohjoispuolelle sijaitseva, Germaniaksi kutsuttu alue kokoelma kaikkia mahdollisia Euroopan barbaarikansoja. Edes kansainvaellukset eivät oikeastaan muuttaneet asiaa, sillä vaikka tilanpuutteesta johtuen melkein kaikki lähtivät kotiseuduiltaan liikkeelle jäi lopuille runsaasti tilaa perustaa pysyvää asutusta.

Hallitsevaksi heimoksi jäivät saksit anglien rinnalla viimeksimainittujen keskittyessä lähinnä Germanian länsiosiin, Gallian yläpuolelle. Melkein koko maan keskiosia hallitsivat saksit, Idässä slaaveihin kuuluvat puolalaiset ja tsekit. Lounaiskulmassa asui valtaosa frankeista ja Kaakkoon keskittyivät unkarilaiset. Alppien alueella asui tasaisesti kaikkia, lähinnä frankkeja ja burgundeja. Pieni kelttiväestö hävisi alueelta vähitellen sekoittuen tasaisesti muihin kansoihin. He kuitenkin jättivät jälkeensä taidon louhia rautamalmia ja suolaa Germanian runsaista vuoristoista.

2. Saksa yhdistyy

Ennen kristittyjen sotajoukkojen saapumista alueelle 550-luvun alkupuolella, oli se eri saksi-, slaavi-, burgundi-, angli-, vendi-, keltti- ja frankkiheimojen asuttama kokoelma kiisteleviä pikkukuntia. Vähän väliä joku heimo saavutti muihin nähden jonkun etulyöntiaseman, mutta kertaakaan ei kukaan johtaja saanut alueen kaikkia heimoja yhdistymään yhden lipun alle. Hajanaisista heimoista ei ollut taistelemaan yhdistynyttä kristittyä armeijaa vastaan ja muutamassa vuodessa alistuivat entiset riitapukarit suurelle sotajoukolle ja heidän johtajansa saivat pyhän kasteen. Kuitenkaan ei voida sanoa alueen valtauksen olleen helppo, sillä Germanian kansat olivat tottuneita taistelemaan, eivätkä luovuttaneet kotiseutujaan aluksi kovinkaan helpolla vieraille valloittajille. Päätöstä helpotti lopulta kuitenkin tieto vanhan vihollisen, Rooman, rikkauksista.

Saksan johtajaksi asetettiin Lothar Julma, joka oli ollut germaaneista ainut, joka oli onnistunut yhdistämään edes osan heimoista taistelussa vihollista vastaan. Hänet tunnettiin armottomuudesta vihollisiaan kohtaan, mutta myös taidostaan taistelukentällä. Rooman valtauksessa hän johti viittä tuhatta nahkoihin verhoutunutta saksisoturiaan urotöihin, joista on kirjoitettu satoja lauluja Saksalaisten trubaduurien toimesta.

Rooman valtauksen jälkeen palasi Lothar joukkoineen Saksanmaalle, jonka itärajana oli nyt Elbe-joki. Hän aloitti suuren kampanjan itärajan siirtämiseksi ja sai kristittyjä frankkeja avukseen tuhansia, sillä tavoite oli Keisarille mieluinen. Lothar kuoli taistelussa puolalaisia vastaan saatuaan vatsaansa myrkkynuolen. Yhdistyneen kristityn Saksan johtoon astui Lotharin nuorin poika Heinrich Heikko, jonka kaikki neljä isoveljeä olivat kuolleet isänsä rinnalla.

Heinrich oli 7-vuotias astuessaan valtaistuimelle. Hänen aikanaan monet hänen isänsä aikaansaannoksista mitätöitiin, sillä hän ei ollut perinyt Lotharin karismaa ja voimakkuutta johtajana. Verellä ja hiellä vallattu Puola pysyi Saksan osana, mutta itärajalla slaavit keräsivät suurta sotajoukkoa kenenkään vastustamatta sitä.

Saksa eli pula-aikaa, sillä kymmeniä vuosia jatkunut sodankäynti oli verottanut kansaa. Valtaa alkoivat saada ruhtinaan sijasta Herttuat ja näiden vasallit, joita Heinrich ei saanut kuriin. Kristityn Saksan yhtenäisyys alkoi rakoilla.

Vuonna 601 kuoli Heinrich tautiin, joka oli vaivannut häntä lapsuudesta asti. Saksalla ei ollut johtajaa ja slaavit hyökkäsivät Puolaan vallattuaan ensin alueet Dnepr-joesta Länteen Puolan rajalle asti. Saksalaiset saivat hyökkäyksen torjuttua kärsittyään raskaita tappioita hurjia slaaveja vastaan. Taistelussa kunnostautuneet aateliset alkoivat kuitenkin riidellä kruunusta eivätkä päässeet sopimukseen. Kirkko valitsi valtaistuimelle angliherttua Kaarle I:n.

Kaarle ei ollut muiden aatelisten suosiossa, sillä hän ei ollut ottanut osaa taisteluihin Puolassa, vaan oli jäänyt maakuntaansa, joka oli Saksan rikkain johtuen siitä, ettei sota ollut sitä rasittanut. Uuden ruhtinaan vallan alla tuli Saksasta taas kerran kokoelma riiteleviä Herttuakuntia. Kaarle hallitsi kaksikymmentä vuotta ja kuoli kotonaan vanhuuteen. Hänen jälkeensä valittiin Saksan pääksi aina suurimman Herttuakunnan herttua, mutta kukaan ei moneen sataan vuoteen saanut aikaan mitään konkreettista Saksan yhdistämiseksi. Riidat kärjistyivät lopulta niin paljon, että vuonna 817 erosivat kaikki herttuakunnat Saksanmaan virallisesta hallinnosta ja alkoivat maksaa veroaan suoraan Lontooseen jokainen omana maakuntanaan. Tällöin oli ruhtinaana Baijerin herttua Fredrick II Pieni.

Idässä slaavit vahvistuivat jatkuvasti ja heidän hyökkäyksensä Entiseen Saksaan alkoivat olla toinen toistaan uhkaavampia koko Keisarikunnalle. Kesti kuitenkin melkein kaksisataa vuotta, ennen kuin Slaavien hyökkäys nähtiin todellisena uhkana, jonka torjumiseen tarvittaisiin muutakin, kuin kourallinen hyvinsyöneitä miehiä. Jo jonkin aikaa oli puhuttu siitä, että slaavit idässä olisivat yhdistyneet jonkun johtajan taakse. Syntynyttä valtiota kutsuttiin kuulemma Novgorodiksi.

3. Otto Kaunis

Vuonna 1002 alkoi idästä kuulua huhuja suuresta sotajoukosta, joka olisi valtaamassa takaisin Puolaa. Saksassa saksiherttua Otto päätti yhdistää taas kerran kiistelevät kunnat. Hänellä oli takanaan suuri armeija, sillä hän oli taistellut Skandinaviassa Viikinkejä vastaan. Hänellä oli myös takanaan Holsteinin, samoin, kuin muidenkin Tanskan maakuntien herttuat.

Diplomaattina Otto oli vertaansa vailla, eikä kestänyt aikaakaan, kun hänellä oli melkein koko Saksa hallussaan. Jäämättä odottamaan novgorodilaisten aloitetta, hän hyökkäsi ja kukisti kirkuvien slaavien armeijan kokeneiden joukkojensa ansiosta. Tappiot olivat uskomattoman pienet Saksalaisten puolella ja Otto jatkoi retkeään vallaten Böömin ja Määrin alueet tshekeiltä. Tshekkien pienen kansan voima oli vähentynyt jatkuvissa taisteluissa rajalla ja voitto oli helppo.

Otto julistettiin Saksan ruhtinaaksi ja hän sai lisänimen Kaunis. Hallitsijana häntä arvostettiin ja ruhtinaan vasalleiksi palanneet herttuat maksoivat hänelle ilomielin veroa. Otto Kauniin aikana Saksanmaa rikastui huolimatta jatkuvasta sodankäynnistä. Hän oli myös erittäin hyvä kristitty ja ensimmäisenä hänen mielessään, jopa ennen Saksan etua, oli kristikunnan etu.

Täytettyään 40 vuotta päätti hän aloittaa sotaretken Unkarin valtaamiseksi. Voitto oli helppo, mutta vaati Oton hengen. Hän kuoli taistelussa Tonavan rannalla. Saksan johtajaksi tuli hänen poikansa, Otto II vuonna 1026. Otto oli kaikessa isänsä kaltainen ja hänen aikanaan Saksasta tuli yksi keisarikunnan rikkaimmista alueista. Oton aikana Saksan rajat vakiintuivat ja sopimuksia tehtiin Novgorodin kanssa rajakahakoiden vähentämiseksi.

Otto II oli jopa isäänsä taitavampi diplomaatti ja sai neuvoteltua Kristittyyn Keisarikuntaan kiistanalaisen Romanian. Kristityn Euroopan itäraja kulki nyt Itämereltä Mustallemerelle. Munkit alkoivat kiertää rajaseutua ja käännyttivät pakanoita oikeaan uskoon. Saksaan rakennettiin ennätysajassa kymmeniä suuria katedraaleja ja kansa ylisti Kristuskeisaria ja Ottoa. Itämeren rannikon satamat kasvoivat, kun kauppiailla oli varaa rakentaa laivoja.

Otto II kuoli vuoteeseensa lapsettomana vuonna 1070. Hän oli saavuttanut kunnioitettavan 64 vuoden iän ja hänet haudattiin Wormsin katedraalin alle. Saksan valtaistuimelle nousi hänen veljenpoikansa Heinrich, myöhemmältä lisänimeltään Suuri, sillä hänellä oli pituutta melkein seitsemän jalkaa ja kerrottiin, että hän pystyi kaatamaan karhun paljain käsin. Hän oli kuitenkin valtaan noustessaan ainoastaan 12 vuotias.

4. Heinrich II Suuri ja ristiretkiltä vuoteen 1140-luvulle

Heinrich oli harras kristitty. Kun Ristiretkelle lähtemisestä päätettiin, oli Saksan ruhtinas ensimmäisten joukossa valmistamassa sotajoukkoaan retkelle. Hän oli jo 41-vuotias, kun hänen pääluvultaan huomatta armeijansa alkoi marssimaan kohti Pakanoiden hallitsemia maita. Matka sai nolon lopun, kun ensimmäisenä Arabeja vastaan marssinut joukko kutistui olemattomiin tautien ja turkkilaisten väijytysten vähentäessä heidän lukuaan. Heinrich II kuoli paluumatkalla sairastuttuaan kuumassa ilmanalassa johonkin tuntemattomaan tautiin.

Saksaa alkoi hallita Heinrichin ainoa poika Kaarle III Pieni. Hän lähetti ristiretkeläisten avuksi jatkuvasti joukkoja Saksasta, mutta ei itse vaivautunut paikalle, vaan keskittyi hallitsemaan sodan köyhdyttämiä maita. Hän kuoli vuonna ristiretkien päättymisen vuonna 1127. Valtaistuimen peri hänen serkkunsa Hessenin Herttua Dietrich Kaukomieli, joka hallitsi Saksaa vuoteen 1147. Dietrich oli Saksan joukkojen komentaja ristiretkillä ja myös yksi yhdeksästä ritarista, jotka perustivat Temppeliherrain ritarikunnan.

Dietrichin palattua kaukomailta, juhlittiin häntä ja hänen Saksaan mukanaan tuomiaan lukuisia temppeliritareita sankareina. Dietrichin maine ylitti jopa hänen edeltäjänsä Otto Suuren maineen. Hänestä tuli myyttinen hahmo, josta kerrottiin tarinoita jokaisessa kylässä Itämereltä Mustallemerelle. Ruhtinas Dietrich Kaukomieli rakensi linnansa ja Saksan temppeliherrojen keskuksen, kotinsa lähelle, Hessenin maakuntaan. Linnan ympärille kasvoi muutamassa vuodessa suuri kaupunki ihmisten halutessa muuttaa pyhimyksenä pidetyn miehen lähelle nähdäkseen hänet. Dietrichistä tuli pian kansan suussa Kristuskeisarista maan päällä seuraava mahdissa, olihan hän ainoa kuolevainen, joka oli sekä inkvisitioneuvoston jäsen että ruhtinas.

Vuoden 1140 jälkeen ei Dietrich enää matkustellut ympäri Saksaa puhumassa ihmisille, kuten ennen ja vetäytyi linnaansa tullen ulos vain harvoin. Kahakat itärajalla alkoivat taas lisääntyä ja temppeliherroja tuli Saksanmaalle lisää toimimaan upseereina ja osallistumaan yleensä taistelussa Novgorodia vastaan. Myös Dietrich itse johti muutaman kerran hyökkäystä pakanoita vastaan, kuten aikanaan Jerusalemissa. Kerrotaan, että slaavit juoksivat karkuun jo nähdessään Dietrichin ratsastamassa uljaana hahmona suunnattoman temppeliritariosaston kärjessä läpi huomattavasti rikastuneiden maiden.

1147-1151 - Kirkolliskokouksesta ruhtinassotaan

Vuoden 1147 suuri kirkolliskokous mursi Saksanmaan. Dietrich Kaukomieli todettiin kerettiläiseksi muiden temppelin suurmestarien ohella ja syylliseksi mitä hirvittävimpiin rikoksiin aina kammottavasta sodomiasta Pedon palvontaan asti. Vaikeahan tuota uskoa, vaan ei epäuskokaan tuonut enää liekeillä puhdistettua miestä takaisin. Niin oli Saksanmaa ruhtinaatta ja vailla kardinaaliakin, jota ei Dietrichin kautena enää oltu ruhtinaskuntaan nimitetty. Ruhtinaskunta oli totta vieköön murrettu ja vailla kokoajaa.

Inkvisitioneuvosto toimi, nimitti Inkvisitioneuvostonkin toimintaan jo osallistuneen piispa Nikolauksen kardinaaliksi. Vaan ei ruhtinasta nimitetty, Wiesbadenin linnan valtaistuinsali jäi tyhjäksi. Huhuttiin, että Inkvisitioneuvosto tahtoi koko Saksanmaan vain ja ainoastaan kirkon hallintaan ja maallinen aateli pelkäsi. Ja syksyllä 1148 koko Saksanmaa pelkäsi, kun Nikolaus löydettiin murhattuna ja tapa, jolla tuo surmatyö tehtiin ei sovi kaikille kerrottavaksi. Huhut vain kiersivät, kertoivat Nikolauksen tuntikausia kituneen. Moiset huhut aiheuttavat levottomuutta, eikä Saksanmaalla ollut enää ketään noita huhuja hillitsemässä.

Niinpä Inkvisitioneuvosto toimi nopeasti, täytti kardinaalinpaikan. Tiukka oli vaali, piispainkokous jo suositteli Kasselin piispa Johannesta tai Bremenin piispa Matthewia kardinaaliksi, mutta osa Inkvisitioneuvostoa vaatikin nimettäväksi vielä kolmannen ehdokkaan. Otto Väkevää he skandaalinomaisesti vaativat nimettäväksi, ja totta vieköön oli omituista - joskaan ei ainutkertaista - että maallista herttuaa tuohon asemaan vaadittiin. Eipä ollut piispainkokouksella muuta vaihtoehtoa kuin nimetä tuo hurskaaksi tunnettu Pommerin herttua noiden miesten joukkoon. Seuraavalla viikolla Otto otti pappisvihkimyksen, sitä seuraavalla viikolla äärimmäisen tiukaksi huhutussa äänestyksessä - kerrottiin itsensä Mikaelin äänen ratkaisseen kiistan - nimettiin hänet Saksanmaan kardinaaliksi. Inkvisitioneuvosto toivoi vahvasta miehestä Saksanmaan yhdistäjää - ja hallitsijaa ruhtinaan sijasta.

Vaan ei ollut maallinen aateli tyytyväistä, ei selvinnyt Saksanmaa ruhtinaatta ja, jos ei Inkvisitioneuvostosta ollut ruhtinasta nimittämään, löytyisi aina jostain kyllin vahva mies, joka tekisi sen itse. Niin oli laita Saksanmaallakin, mutta ei löytynyt yhtä, vaan kolme. Niin ryhtyivät Böömin Wolfgang, Bonnin Lothar ja Itävallan Immelhoffen kilpaan Wiesbadenin salin herruudesta, aikana, jona Saksanmaan olisi tarvinut yhtenäisenä seisoa. Sillä ei Herra totta vieköön ole aikonut säästää Saksanmaata koettelemuksilta, joita Kaukomielen raskaiden syntien sovittaminen vaatii.

Niin seisoi Saksanmaa pirstottuna, kun slaavien laumat Herran kauhun vuonna 1149 vyöryivät jälleen idästä yli kristikunnan rajojen. Vain vaivoin ne lyötiin, ajettiin takaisin, kuten aina ennenkin. Mutta kauhu jäi. Moni oli pelännyt, kestäisikö hajanainen Saksanmaa, eikä edes yhteinen vihollinen ollut tuota maata yhdistänyt. Vain Wolfgang kilvasta luopui, asettui Immelhoffenin taakse, henkivelassa kun oli. Lembergin metsässä nimittäin vain Immelhoffenin itsensä väliintulo oli tuon vanhan ja kiivaan suurherttuan pelastanut.

Herran vuosi 1152

Niin vei tapahtumainkulku kohti väistämättömältä näyttävää yhteenottoa, kun lopulta armeijat lähtivät liikkeelle keväällä 1152. Liian moni mies oli poissa pelloilta kylvöaikaan, liian kylmiä olivat tuolloin yöt, eikä kevät antanut aihetta muuhun kuin pelkoon. Ei ollut kesä parempi. Armeijat kasvoivat, yhä useampi herttua lähti liikkeelle liittyäkseen Lotharin tahi Immelhoffenin leiriin. Siltikään ei ainoakaan elävä sielu olisi saattanut kuvitella, kuinka kammottava syksystä tulisi, ennen kuin itse taivas sen heille kertoi. Sillä kuin kaikkivoivan Jumalan armottomana rangaistuksena keskikesän päivänä sammui aurinko. Katseltiin taivaalle kauhuissaan, edes sotajoukot eivät marssineet. Tuolloin alettiin kuiskia tuhosta, joka Saksanmaata kohtaisi ja niin vallat kuin väetkin pelkäsivät. Mutta päivää taivaan hiljenemisen jälkeen armeijat jatkoivat. Vain Lothar ja Immelhoffen eivät pelänneet tai jos pelkäsivät, eivät sitä näyttäneet. Ja yhä vain armeijat marssivat

Varhaissyksy ei ollut parempi. Oli liian kuivaa, liian kuumaa ja vilja kuivui pelloille. Sen, mikä yhä kasvoi, talloivat sotilaat jalkoihinsa. Sato jäi heikoksi, nälkää tultaisiin ennen seuraavaa syksyä näkemään koko Saksassa. Kuivuus toi metsä- ja niittypalot, eikä liioiteltu, jos sanottiin koko itärajan roihuavan liekkimerenä. Unkarin tasangoilla roihusi heinä, Puolassa paloi metsä. Sanoivat iltaruskan näkyvän lännen sijasta itäisellä taivaalla, eivätkä totisesti olleet väärässä. Ja tuon oudon itäisen ruskan hohtaessa iltataivaalla lähestyivät yhä kasvavat armeijat toisiaan ja valmistautuivat sytyttämään koko Saksanmaan liekkeihin, joita kukaan ei kykenisi sammuttamaan. Totisesti odottaa koko Saksanmaa Keisarin armoa osakseen, jotta se saattaisi näistä päivistä selvitä.